Näin uutisista, että Irakista oli taas löytynyt uusi joukkohauta, ja muistin taas ideani blogista, jossa voisi julkaista novelleja ja runoja ilman että tarvitsisi ikinä välittää arabisensuurista. Menin nettiin etsimään ilmaisia blogialustoja. Kauaa en viitsinyt. Kello oli kymmenen. Vaihdoin vaatteet ja lähdin baariin. Matkalla mietin että blogissa olisi hyvä olla yhtenäinen tyyli ja vain ennen julkaisemattomia tekstejä. Tuoppia ja jallua kiskoessani kaivelin muistoja esiin ja pyörittelin ajatusta Allah-blogista. Tiskille ilmestyi yksi senegalilainen, joka on tosi kiva tyyppi, ryypättiin ja räkätettiin siinä yhdessä pilkkuun asti. Kaveri kertoi lapsuudestaan Senegalissa ja minä taas eläinlääkärin työstä Irakin maaseudulla, joka saattoi välillä olla aika hervotonta. Seuraavana aamuna mielessäni repsotteli muistikuva, että olin yöllä nähnyt unta sedästäni. Nousin istumaan sängynreunalle ja avasin läppärin. Ajattelin, että sopivan simppeli ja rajattu lähtökohta blogille olisi kerätä aineistoa haastattelemalla ihmisiä tästä todellisuudesta (sic). Kehyskertomuksen kaikelle aineistolle ehtisi miettiä myöhemminkin. Aamiaisella sovittelin yhteen unensirpaleita ja selailin muistojeni sivuilta jälkiä sedästä. Laitoin musiikkia. Ensin kuuntelin vähän Massive Attackiä, sitten vaihdoin Radioheadiin, kunnes lopulta asetuin Nils Frahmin pariin. Musiikki upposi päähäni, ja yhtäkkiä hoksasin, että Allah-blogiinhan voisi sopia samantyyppinen rytmi kuin setäni katkonaisessa tarinassa.

Hassan Blasim: Allah99

Helsingissä asuva irakilaissyntyinen kirjailija ja elokuvantekijä Hassan Blasim on tullut maailmalla tunnetuksi palkituilla novellikokoelmillaan. Nyt hän on julkaissut esikoisromaaninsa, joka sekin koostuu novellimaisista kertomuksista. Jonkinlainen kehyskertomus näillä tarinoilla kuitenkin on. Kirjan kertoja on Irakista Suomeen paennut eläinlääkäri-kirjailija Hassan “Minervanpöllö” Buma, joka perustaa Allah99-nimisen blogin voidakseen kertoa tarinoita välittämättä arabisensuurista. Hän päättää haastatella blogiinsa 99 lähinnä irakilaistaustaista henkilöä, joiden elämässä on ollut jotain “häiritsevää rätinää”. Hassanin onnistuu omaksi yllätyksekseen saada myös apurahaa projektiinsa – kiitos pakolaisten massaliikkeen Eurooppaan -, tosin suurin osa siitä kuluu baareihin. Tarinoita kyllä syntyy eikä sillä niin väliä, vaikka aiotun haastateltavan olisi jo kuolo korjannut: Minusta kuolleilla on oikeus piikitellä ja tarinoida siinä missä elävilläkin! Taitaapa Hassan haastatella myös itseäänkin. Varsin moniääninen kattaus tarinoita siis kyseessä.

Pirstaleinen ja kakofoninenkin kerronta sopii hyvin kuvaamaan näiden ihmisten todellisuutta, joka usein on moneen kertaan rikki revitty, pelolla ja vieraudella kyllästetty ja ikuiseen epävarmuuteen alistettu. Blasim marssittaa lukijan eteen joukon ihmisiä, jotka ovat luovineet äärimmäisissä ja äärimmäisen epävarmoissa olosuhteissa mitä luovemmilla tavoilla, pitäen kynsin ja hampain kiinni elämänsä rippeistä. Yksi tekee silikoninaamioita pommituksissa silpoutuneille vainajille, toinen luo puisia ääniveistoksia, kolmas pitää sodan keskellä turvapaikkaa kodittomille kissoille. Näissä tarinoissa voi tapahtua mitä vaan, sillä niissä eletään maailmassa, jossa ravintolan suosiotakin mitataan sillä montako kertaa se on räjäytetty.

Tarinoiden väleissä on Hassanin ystävältään saamia sähköposteja, joissa tämä puhuu omista käännöstöistään ja avaa mm. romanialais-ranskalaisen filosofin Emil Cioranin ajattelua. Nämä viestit ovat todellisia otteita Tanskassa asuvan irakilaisen Adnan al-Mubarakin Hassan Blasimille lähettämistä sähköposteista. Romaanissa sähköpostit tulevat eräältä naiselta, jonka ympärille Blasim on luonut jälleen yhden uskomattoman tarinan.

Haastattelujen lomassa bloggaaja Hassan rämpii suomalaisessa maisemassa, tuntien vuoroin hengenheimolaisuutta oluttuoppiensa takana jurottavien suomalaisten joukossa ja vuoroin raastavaa erillisyyttä, painajaismaisten muistojen tulviessa varoittamatta tajuntaan. Ahdistusta lievennetään juopottelulla, huumeilla ja seksillä. Blasim siis kirjoittaa suorasukaisesti ja räävittömästi aiheista, joihin arabiankielisessä kirjallisuudessa ei ole totuttu. Hänen kirjansa ovatkin arabimaailmassa usein kiellettyjen listoilla.

Tämän moneen suuntaan ryöppyävän romaanin lukeminen vaatii keskittymistä, mutta kirja on niin taiten kirjoitettu, että sen matkaan heittäytyy mielellään. Erityismaininta Sampsa Peltosen upeasta käännöksestä. Hän on suomentanut kirjan suoraan arabian kielestä ja kertoo myös kirjan esipuheessa kiinnostavasti käännöstyön haasteista. Luin juuri tätä ennen saksalaisen Jenny Erpenbeckin romaanin Mennä, meni, mennyt, joka niin ikään koostuu siirtolaisten tarinoista, joita kirjan päähenkilö kokoaa haastattelemalla. Sen lukukokemuksen pohjalta Blasimin tarinointi tarjosi kiinnostavan jatkumon. Molemmat ovat kirjallisesti ensiluokkaisia teoksia, joiden välittämät tarinat ansaitsevat tulla luetuiksi.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38 – Jossain päin maailmaa kielletty kirja.

Hassan Blasim: Allah99
Allāh 99 – Īmailāt mutarjim Emil Cioran (2018),
suom. Sampsa Peltonen
WSOY 2019
Omasta hyllystä

Muissa blogeissa:
Annelin lukuvinkit
Kirjarouvan elämää
Kirjavinkit
Reader, why did I marry him?
Tekstiluola

Sinua voisi myös kiinnostaa

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita

Lisa Halliday: Asymmetry

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Satu Taskinen: Lapset

Kari Hukkila: Tuhat ja yksi

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Seuraa Kirjaluotsia

Allah99 Hassan Blasim helmethaaste Irak maahanmuutto pakolaisuus sota WSOY