Lääkärin huoneessa on kuin olisi jossain salaisessa paikassa, sellaisessa, johon kaikilla ei ole pääsyä, johon kaikkia ei päästetä. Eikä ole kovin kaukaa haettua alkaa itsekin leikkiä mielessä lääkäriä. Arvuutella, millaista olisi sanoa: teillä on ja teillä ei ole, tehkää näin ja tehkää noin, ”riisukaa” ja sitten ”pukekaa”. Kyllä vain, suurta valtaa ja vastuuta. Ja miten vaikeaa on toiseen vieraaseen ihmiseen siinä eläytyä varttitunnissa, hänen vaiheisiinsa, onnettomuuksiinsa, kehityksiin, kasvuihin, kompensaatioihin. Vuosikausien ja vuosikymmenien aikana kehittyneisiin aineenvaihduntaepätasapainoihin, selkärankakieroutumiin, tukielinepäsymmetrioihin, purentavikoihin ja niistä versoviin lonkeroihin, seuraamuksiin, johtumisiin ja paisumisiin. Suhteisiin toisiinsa. Mikä on todellinen sairaus? Mikä vain tapa puhua? Mitä kukakin ihminen täsmälleen tarkoittaa, kun puhuu päänsärystä, vatsakivuista, kävelyvaikeuksista, keskittymisongelmista. Mitä tarkoittaa Intiassa ”vatsakipu” tai ”päänsärky”? Entä Malissa, Syyriassa tai Irakissa? Mitä me tarkoitamme, kun sanomme, että ”pumpusta ottaa” tai ”henkeä ahdistaa”? Sitäkö tarkalleen? Vai jotain muuta?

Satu Taskisen romaani Lapset on yhdenpäivänromaani, joka koostuu päähenkilön ajatuksenvirrasta yhden päivän aikana. Viisikymppinen wieniläinen luokanopettaja Navid lähettää oppilaansa normaalia aikaisemmin kotiin. Hän valmistautuu lähtemään lastenlastensa juhliin, mutta asiat eivät mene ihan suunnitellusti. Olo tuntuu heikolta ja mieli normaalia kaoottisemmalta. Kaikenlaisia hidasteita tulee matkan varrelle, osa fyysisiä mutta ennen kaikkea pään sisäisiä.

Vaimo Sara on lähtenyt, kadonnut, ehkä kuollutkin. Se jää avoimeksi. Joka tapauksessa Sara on jättänyt Navidin sieluun niin suuren aukon, ettei kotona pysty olemaan. Mies on asunut viime viikot autossaan. Päivän mittaan Navid käy ajatuksissaan läpi muistojaan ja tuntemuksiaan ja samalla yksityinen perhetragedia limittyy osaksi isompia maailmaa syleileviä kysymyksiä. Sympaattinen ja kovin inhimillinen Navid katuu menneitä valintojaan ja toivoo tuleville sukupolville enemmän viisautta valita oikein, rohkeutta olla parempia ihmisiä. Moneen otteeseen hän suunnittelee mitä haluaa opettaa lapsilleen, joilla hän viittaa oppilaisiinsa, omien lastensa suhteen hän tuntee olevansa myöhässä.

Lapset pökerryttää ja hengästyttää, tunnen olevani yhtä hukassa kuin Navid. Tarvitsen happea, mutta en voi laskea kirjaa käsistäni. On vain jatkettava ja katsottava mihin vielä joudumme, Navid ja minä. Navid jatkaa höpötystään päässäni, kun viimein suljen kirjan kannen. Isoja kysymyksiä kimpoilee aivoissani, vastauksista en meinaa saada kiinni, ne herättävät vaan lisää kysymyksiä. Tämä kirja saa totisesti ajattelemaan.

Jokaiselta sivulta voisi poimia sitaatin. Minä valitsin tuon lääkärin vastaanotolla heränneen ajatusryppään, sillä itsekin olen usein samoja pohtinut. Minulle on ollut aina vaikea kuvailla miten joku sattuu tai miltä joku tuntuu. Pistääkö, polttaako, jomottaako vai mitä? Vielä hankalampaa, jos se pitäisi tehdä vaikka vieraalla kielellä. Entä jos ei ole yhteisiä sanoja kuvaamaan jotain tuntemusta? Vaikka olisi, mistä tiedän että toinen kokee sen samalla tavalla?

Navid pohtii filosofiseen tyyliin lukuisia teemoja, mm. kasvatusta, kulutushysteriaa, luonnon kunnioittamista, maahanmuuttoa,  kommunikoinnin vaikeutta, epätasa-arvoa, ihmisenä olemisen vaikeutta. Samantyylisiä filosofisia pohdintoja ja vapaana virtaavia ajatuksia löytyy myös Kari Hukkilan romaanista Tuhat ja yksi, jonka luin ihan hiljattain. Nämä romaanit ovat monella tapaa sukulaissieluja, mikä ei ole yllätys, sillä niiden molempien kotipesä löytyy Teos-kustantamosta.

Lapset ei ole helppoa luettavaa, ei sisällöltään eikä rakenteeltaan. Itseäni vähän häiritsee kirjat, joissa ei ole selkeitä lukuja, kun en osaa päättää, missä kohtaa olisi luontevaa pitää taukoa. Tämän romaanin kanssa se oli erityisen hankalaa, teki melkein mieli pyydellä Navidilta anteeksi, kun keskeytin hetkeksi hänen ajatusvirtansa. Tämän kirjan lukeminen vaatii erityistä keskittymistä, sillä Navidin päässä poukkoilevat ajatukset on kirjoitettu auki sellaisenaan, yhtä järjestäytymättömänä virtana kuin ajattelu yleensä tapahtuu. Välillä ankkuroidutaan tähän hetkeen ja sitten assosioidutaan muistoihin ja asiasta kukkaruukkuun ja sitä rataa. Jotain oleellista saattaa mennä ohi, jos ei keskity.

Minua jäi vähän häiritsemään kirjan alussa ollut omituinen tekstipätkä, joka oli otsikoitu Alueoikeuden valitusjaoston päätöksellä määrättiin: Helli-kolli saa kulkea vapaana. Sillä ei tuntunut olevan mitään yhteyttä muuhun romaaniin. Olikohan kyseessä jonkun Navidin oppilaan kirjoittama teksti? Vai jäiköhän minulta jotain oleellista hoksaamatta?

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 19 – Yhdenpäivänromaani.

Satu Taskinen: Lapset
Teos 2017
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Jokken kirjanurkka
Kirjakko ruispellossa
Kirjapolkuni
Kirjasta kirjaan
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Täysien sivujen nautinto

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

2 Kommenttia

  1. Omppu Martin/Readerwhydidimarryhim says:

    05/07/17 @ 19:10 

    Pidin tästä kirjasta valtavan paljon. Luin suorastaan hartaana ja ihmetellen ja ihastellen, miten hienosti Taskinen kirjoittaa.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      05/07/17 @ 20:02 

      Tämä oli kyllä totisesti hienosti kirjoitettu. Vaatii kyllä keskittyneen lukumoodin, jotta kaikki hienoudet pääsevät oikeuksiinsa. Hutiloiden luettuna voi jäädä kaoottiseksi.

      Vastaa

Jätä vastaus.