Rakastamiseen muodoista vaikein on se, jossa tunne ei synny enää tavattaessa, vaan ainoastaan kun toinen on poissa. Ikävä ei saa nautinnollista helpotusta, kun rakastettu on taas läsnä, vaan katoaa ilman että tilalle syntyy uutta tunnetta.
En sanoisi että kokisin Juhanin näin, mutta niin kuin aina, tunteet liikkuvat. Olennaista lienee mikä tunne on vallitseva ja mihin suuntaan se on kehittymässä.
Sitten on korvautuminen, joka saa minut surulliseksi. Ensin rakastetun oikea olemus alkaa haipua mielestä ja korvautua toisella, kuvitellulla. Suru syntyy siitä että kuvittelun mekanismia ei voi olla tiedostamatta. Lopulta kun rakastettu on silkkaa kuvitelmaa, voi todeta ettei hän ole enää ulkopuolinen minusta, vaan osa itseäni, yksinäisyyttäni.

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat: Erittelyjä rakkausromaania varten

Jukka Viikilä on voittanut Finlandian kahdesti kahdella romaanillaan, joten paineet kolmannen romaanin kohdalla saattavat olla kovat. Tai sitten ei. Aika itsevarmoin sanoin Viikilä Otavan kevätpressissä kuvasi uutta romaaniaan onnistuneimmaksi omista kirjoistaan, joten sillä perusteella kolmas Finlandia voisi olla mahdollinen. Mutta voiko kirjailija muuta kysyttäessä sanoakaan? Hiekkalinnat: Erittelyjä rakkausromaania varten kuulostaa ainakin kiinnostavan erilaiselta teokselta ja Finlandia-voittajan tutkielma rakkausromaanista varmasti herättää kiinnostusta. Molemmista edellisistä teoksista pitäneenä, olihan tämä pakko lukea.

Hiekkalinnat sijoittuu Viron Pärnuun, jonne nimettömäksi jäävä kolmekymppinen kertojanainen on muuttanut Helsingistä, jonne ei välittäisi enää palata. Kolmantena kesänä hän tapaa Juhanin, itseään 23 vuotta vanhemman naimisissa olevan miehen, joka muistuttaa kertojaa hänen omasta isästään. Syttyy salasuhde, joka on täynnä intohimoa, seksiä ja kaipausta, kai rakkauttakin. Mies rakentaa Pärnuun loma-asuntoa perheelleen, nainen kirjoittaa romaania rakkaudesta. Fragmentaariset muistiinpanot sisältävät hetkien kuvausta, suhteen analysointia ja myöhempää käyttöä varten tarkoitettuja kiteytyksiä rakkauden olemuksesta. Koska suhteen ytimessä on uskottomuus, on vannottava uskollisuutta ilolle ja nautinnolle.

Haikea, surumielinen tunnelma läpäisee Pärnun rakkauden ja kaipauksen päivät. Yhdessä ollessaan nainen ja mies kävelevät rannoilla, tupakoivat puutarhassa, syövät, juovat ja naivat. Välillä juodaan huumaavaa sieniteetä tai kokeillaan kovempiakin huumeita. Rakasteluun liittyy yhteisestä sopimuksesta myös toisen satuttamista ja toisen armoille asettautumista. Pariskunta haastaa toisiaan erikoisiin leikkeihin, esimerkiksi työntävät toisiaan pyörätuolissa kaupungilla. Mies vannoo rakkauttaan, mutta välillä matkustaa perheensä luo, kunnes eräänä päivänä katoaa. Kirjan lopussa tavataan kertoja 60 vuotta myöhemmin Helsingissä. Vanhan naisen hauras olemus ja hapuileva mieli on kirjoitettu herkällä kynällä. Vuosikymmenten takainen rakkaus loistaa kaiken kadonneen keskellä kirkkaana valona. Kaikissa suhteissa tulee kohta, jossa rakkauden koko paljastuu, toisinaan sen mittaamaton avaruus.

Samaisessa Otavan kevätpressissä Jukka Viikilä sanoi, että hänen tavoitteensa tässä romaanissa on ollut kielellistää romanttista rakkautta, tutkia sitä nimenomaan kielen tasolla. Tämän kirjasta hyvin huomaa, mutta samalla se on kirjan kompastuskivi. Fragmentaariset ja aforisminomaiset katkelmat tuntuvat usein liiankin harkituilta ja hiotuilta, niin että tekstistä katoaa eletyn elämän tuntu. Kaikki on hyvin viileän intellektuellia ja samalla muodikkaasti lihallistettua. Suorasukaisesti kuvattu seksi taittuu sadomasokismin puolelle ja älyllistä pohdintaa rikotaan alatyylisillä ilmaisuilla. Välillä teksti tuntuu väärällä tavalla koomiselta, kuin tekoäly olisi suoltanut aforismeja, joissa ei kaikki aivan täsmää. Tunne-elämän asiat olisivat yhtä yksinkertaisia kuin muutkin asiat, ellei niiden käsittelemistä vaikeuttaisi ihmisten tunne-elämä.

Tässä romaanissa kaikki tuntuu olevan viimeiseen asti asetelmallista ja harkittua, jo pelkästään se, että mies on päättänyt kirjoittaa rakkaudesta ja seksistä juuri naisen näkökulmasta. Tosin tässäkin asiassa ollaan muodikkaasti häilyviä, jotta lukija voi tulkita sukupuolta moninaisesti. Olen kirjaa lukiessani häiritsevän tietoinen erilaisista kirjoittamisen menetelmistä ja lukemisen metatasoista. En pysty heittäytymään romaanin maailmaan täysillä, niin että unohtaisin sinne itseni. Tuntuu, että minua lukijana vedetään naruista, joista en halua tulla vedetyksi. En lue romaania, luen Jukka Viikilää, joka varmaan nauraa partaansa tietäessään, miten lukija pyristelee hänen kutomassaan verkossa. Kun romaanissa Taivaallinen vastaanotto nimenomaan leikiteltiin nerokkaasti tällä samaisella asialla, en tunnu osaavan kääntää kytkintä toiseen asentoon Hiekkalinnoja lukiessani. Romaanin alaotsikko on Erittelyjä rakkausromaania varten. Huomaan toivovani, että Viikilä vielä kirjoittaisi sen varsinaisen rakkausromaanin, johon voisin uppoutua, ja tämän voisi jättää menetelmäharjoituksen piikkiin.

Se miten kieli ehdottaa tapahtumat kirjoitettavan, on suurin kuviteltavissa oleva uhka, ei toimeentulosi, ei rakkauselämäsi ansat.
Tavallisuuden tyrannia ei ole siinä, että pakottautuu tekemään elämänratkaisunsa tavallisuuden säännöstöä noudattamalla, vaan tavallistavissa lauseissa, joilla elämämme kuvaamme.

Ehkä tuo tavallisuuden tyrannia piinaa Viikilää ja ajaa hänet kielellistämään asioita niin, että ne etäännyttävät meitä, jotka emme tavallisuutta vierasta. On kuitenkin yksi erityinen kohta, jonka luin romaanista moneen kertaan ja jonka haluan tähän loppuun itseäni varten laittaa ylös. Tämän rakkausromaanin kaunein asia minulle oli tapa, jolla Viikilä kuvaa lempikukkaani pionia. Minulle pioni on se dramaattisin ja romanttisin kukka, joka myös hääkimppuani koristi. Tätä kirjoittaessani seurasin, miten naapurilta lahjaksi saadut pionit vaihtoivat väriä ja alkoivat tiputella terälehtiään. Miten suloista on aika jonka pioni vapauttaa. Kiitos Jukka Viikilä tästä upeasta kiteytyksestä!

Leikkasin takapihalta kaksi pioninvartta mitatakseni ajan kulumista. Vaaleanpunainen pioni, mutta päivässä kahdessa persikanväriseksi muuttuva, kolmantena tai neljäntenä se alkaa tiputella terälehtiään, niiden artikuloitu ääni kun ne napsuvat pöydän pintaan. Miten suloista on aika jonka pioni vapauttaa. Yksikään kukka ei kuole kauniimmin.

Helmet-lukuhaaste 2024:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11 – Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli).

Jukka Viikilä:
Hiekkalinnat: Erittelyjä rakkausromaania varten
Otava 2024

Muissa blogeissa:
Jorman lukunurkka
Kirjallisuustoimittaja
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Selja Ahava ja Emma Puikkonen: Rakennenautintoja

Hanna Weselius: Nimetön : Nanette Kottaraisen muotokuva

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Annie Ernaux: Nuori mies

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Seuraa Kirjaluotsia

fragmentaarisuus helmet2024 helmethaaste Hiekkalinnat Jukka Viikilä rakkaus salasuhde seksi