No mutta äiti. Sinä tulit.
En ollut aivan varma. En uskaltanut ihan kuitenkaan luottaa.
Vaan nyt me olemme tässä. En uskalla katsoa sinuun, olet suuri hahmo, aina olet ollut. Istu sinä vain siellä rauhassa, minä olen täällä vähän etäämpänä. Näin voidaan kyllä olla.
Kiitos kun tulit. Sinä voit olla siinä keltaisessa nojatuolissa, minä olen tässä lattialla polvillani. Tuonen tytti istuu keittiönpöydän ääressä ja merkkaa listaan, että kaikki menee oikein.
Ajattelin, että mentäisiin näin. Tähän olen koonnut ne esineet, jotka on tarkoitus yhdessä katsella. Niihin on uuttunut kaikenlaista, sinun kertomuksiasi, entistä aikaa. Sitten tuossa kirjahyllyn edessä on taiteltuna ruskeaa remonttipaperia, esittelen sinulle muutaman piirroksen myös. Jos tämä käy sinulle, niin nyökkää vaikka.
En ihan erota eleitäsi. Mutta olet siinä kuitenkin, et lähde pois. Vaikeneminen on myöntymisen merkki, eikö?
“Aloita vaan, Sirpa”, sanoo Tuonen tytti keittiöstä.
Niin minä siis teen. Katso, äiti. Tässä on ensimmäinen tavara.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia

Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Sirpa Kähkösen äiti Riitta menehtyi vuonna 2022 pitkään sairastettuaan. Äidin kuoleman jälkeen Kähkönen halusi kirjoittaa äidistään, joka oli usein armoton ja väkivaltainen, mutta jonka käytökselle hän nyt haluaa löytää selityksiä suvun historiasta. Syntyi teos 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia, jossa tytär kutsuu kuolleen äitinsä luokseen käydäkseen läpi tämän elämän käännekohdat ja äiti-tytärsuhteen kipupisteet 36 muistoesineen kautta. Keittiönpöydän ääressä tilintekoa valvoo Tuonen tytti. Äiti pysyy enimmäkseen hiljaa, mutta hänen oma äänensä välittyy päiväkirjoista, jotka tytär luki vasta äidin kuoleman jälkeen. Vankila, viha, rangaistukset ja anteeksiantamattomuus ovat olleet kirjoitettuina meihin, kuvaa kertoja tuntemuksiaan äidin päiväkirjojen äärellä. Tuota sukurasitetta hän lähtee purkamaan.

Riitta-äiti syntyi sotavuonna 1941 ja sai lapsuudessaan kärsiä sodassa ja poliittisessa vankeudessa traumatisoituneen Lauri-isänsä väkivaltaisuudesta. Myös äiti Anna Heleena kasvatti tytärtään ankaruudella ja Riitta sai usein kuulla olevansa oikukas ja liikaa kaikkea. Isovanhempina Anna Heleena ja Lauri olivat aivan erilaisia. Heidän tarjoamansa rakkaus ja lämpö toimivat turvasatamana tyttärentyttärelle, jonka kotona äiti riehui, solvasi ja uhkaili itsemurhalla. Syynä Riitan raivokohtauksiin olivat 15-vuotiaana junaonnettomuudessa saatu aivovamma sekä amfetamiinipitoisen laihdutuslääkityksen ja alkoholin yhteiskäyttö. Kiivaan Lauri-isän yhtäkkinen lempeys lapsenlasta kohtaan sai myös kateuden nousemaan. Sinullehan se olisi ensi sijassa kuulunut, isäsi rakkaus ja ihailu, ymmärtää jälkikäteen myös kertoja. Sitä on varmasti ollut vaikea ymmärtää silloin, kun äiti on kanavoinut omat kaunansa tyttäreen ja haukkunut tätä vahinkolapseksi. Syyllistämisen, väkivallan ja puhumattomuuden kulttuuri siirtyy näin sukupolvelta toiselle.

36 uurnaa on paljas ja kaunis teos irti päästämisestä. Vaikka suhde äitiin on ollut täynnä ristiriitoja, tilinteko ei tunnu katkeralta, vaan ymmärrykseen ja sovintoon pyrkivältä. Omaelämäkerrallisen teoksen kirjoittajalla on vapaus tehdä rajauksia siinä, mitä näyttää ja mitä peittää. Tässä teoksessa valokeila on äidissä ja äidin suvussa, joita valaistaan monenlaisin sävyin ja hyvin läheltäkin. Sen sijaan kokonaan valokeilan ulkopuolelle jää kirjoittajan isä. Vanhempien ero tulee mainittua, mutta isän rooli perheen haasteissa jää kysymysmerkiksi. Myös pikkusisko jää satunnaisten mainintojen tasolle. Nämä ovat varmasti tietoisia ja henkilökohtaisin syin tehtyjä rajauksia, mutta jättävät lukijalle tunteen, että joitain avainrooleja on jäänyt näytelmän verhoihin. Ehkä isä astuu näyttämölle joissain tulevissa teoksissa, kun aika on otollinen. Äitisuhde tulee tässä ainakin kattavasti käsiteltyä ja kaikista kaunan aiheista huolimatta puhdistavin sävyin.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa on kehuttu ja suositeltu minulle niin monta kertaa ja monen ihmisen toimesta, että ihmettelen todella, miksi en noihin teoksiin ole tarttunut. Olen myös monet monituiset kerrat ollut kuuntelemassa Kähkösen esiintymisiä ja ihaillut, miten läsnäoleva, perehtynyt ja taitavasti ajatuksensa sanoittava hän on sekä haastateltavan että haastattelijan roolissa. Olen ymmärtänyt, että Kuopio-sarja pohjautuu Kähkösen suvun tarinoihin ja uskon, että noihin romaaneihin tutustuneet lukevat tätä kirjaa niihin peilaten. En tiedä onko se etu vai rasite, mutta ainakin lähestyin teosta vapaana noista tulkinnoista. Tuntematta tarkemmin Kähkösen edellisiä teoksia, tuntuu siltä, että kirjailija on tässä jonkin uuden äärellä. Mikrohistoriallisen romaanin kontekstista on astuttu askel vieläkin henkilökohtaisempaan ja samalla tuuletettu kerronnan tapoja. Savolaismausteita on ripoteltu kerrontaa elävöittämään juuri sopivasti ja muutenkin kerronnan rytmi, rakenne ja luonteva sanankäyttö viehättävät. Hyppään siis tässä kohtaa ilolla uudistuneen Sirpa Kähkösen matkaan ja tämän lukukokemuksen innoittamana toivon löytäväni aikaa myös yhdeksänosaiselle Kuopio-sarjalle.

Sirpa Kähkönen:
36 uurnaa – Väärässä olemisen historia
Siltala 2023

Muissa blogeissa:
Jorman lukunurkka
Kirjojen kuisketta
Raijan kirjareppu
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Oksana Vasjakina: Haava

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille

Petri Tamminen: Musta vyö

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Seuraa Kirjaluotsia

36 uurnaa äidit ja tyttäret menetys omaelämäkerrallinen päiväkirja perheet Sirpa Kähkönen sota sukupolvet suru