Miksei kukaan kertonut, että hetkellisesti aika lapsen syntymän ja kuoleman välillä katoaisi, että vastasyntyneellä oli kuolevan silmät, mustat ja tyhjät, ja ne katsoivat jonnekin ohi, ei-olemassaolon ei-erityisyyteen? Ettei hän ollut vielä lapsi vaan tähän maailmaan syntynyt olento, eläin, josta minun pitäisi pystyä tekemään ihminen. Eivätkä ne oireet olleet vain hänessä, ne olivat aina meissä molemmissa, se eläin oli myös minussa. Ei se ollut kadonnut, vaan sen päälle oli kasvanut ihmisyyden harso aivan kuten aivot peittyivät evoluution myötä vain uusiin kerroksiin, jotka yrittivät hallita alla vallitsevaa olemassaolon kaaosta.

Ja tämän kaiken yllä paistoi kirkkaana äkillinen ymmärrys siitä, että maailman historiassa oli olemassa päivä, jokin tietty päivä, kuukausi ja vuosi, tunti ja minuutti, jona minun lapseni kuolisi.

Miksi äiti oli sanonut vain, että synnytys on sellainen ryykeli, ettei sitä arvaa ennen kuin sen on käynyt läpi?

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille

Olen kirjoittanut Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanista Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa vuonna 2018 näin:  Tämä esikoinen jää hyvällä tavalla mieleen, toivottavasti Ahokumpu jatkaa kirjoittamista. Ja hän onneksi jatkoi. Kolme rukousta äidille on tyylikäs toisinkoinen, joka rinnastaa historiallisen henkilön ja fiktiivisen päähenkilön kivut toisiinsa. Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani kuvaa nuoren Anjezën uskonkriisiä ja matkaa Äiti Teresaksi sekä ensimmäistä lastaan synnyttävän Eveliinan kokemaa synnytysväkivaltaa ja omasta äidistä luopumista.

Ahokumpu kirjoittaa niin todentuntuisesti synnyttämisestä, että kirjaa oli välillä vaikea lukea omien synnytysmuistojen noustessa pintaan. Kustantajan tiedotteessa Ahokumpu kertoo, että kirja syntyi hänen omista kokemuksistaan ja havainnoistaan liittyen synnytysvalmennuksen puutteellisuuteen ja synnytyspuheen vaikeuteen. Hienosti hän onkin onnistunut sanallistamaan ensisynnyttäjän moninaiset tuntemukset, hämmennyksen, hädän ja uuden elämän haurauden. Kirjassa Eveliinan synnytys on varmasti aika tavanomainen, mutta hänelle sen tekee traumaattiseksi erityisesti pimentoon jääminen. Hänelle ei selitetä kunnolla tilannetta ja tehtyjä toimenpiteitä ja hän luulee kuolevansa. Vasta myöhemmin hän saa lukea potilaskertomuksesta, mitä oikeasti tapahtui. Traumaattinen synnytyskokemus varjostaa myös ensiaskeleita äitinä ja oman äidin kuolema juuri ennen lapsen syntymää tekee tilanteesta vielä raastavamman. Miksi syntymään ja kuolemaan kuuluu niin paljon kohtaamattomuutta ja kipua, Eveliina miettii.

Äidin sairaalahuoneen seinällä olleet valokuvat Skopjesta ja Äiti Teresasta muistuttavat Eveliinaa äidistä ja tämän uskosta. Samalla Eveliinan tarinaan kietoutuu toinen tarina Anjezësta, joka varttuu albaanina Makedoniassa ja lähtee 18-vuotiaana Intiaan katoliseen luostariin. Hän nauttii työstään opettajana luostarin koulussa, mutta saa herätyksen tehdä työtä slummeissa kaikkein köyhimpien parissa. Ahokumpu kertoo kirjassa kiinnostavasti Anjezën vaiheista, joita lapsuudessa varjostavat Balkanin levottomuudet, isän traaginen myrkytys ja oma heikko terveys. Ja tietysti vahva usko, joka kulminoituu Intiassa, kun Anjezë alkaa kuulla vaativia ääniä päässään. Nämä kaksi tarinalinjaa – Anjezën ja Eveliinan – olivat mielestäni kiinnostavuudeltaan tasavahvoja, mutta niiden yhteensovittaminen tuntui välillä hankalalta. Aivan kuin olisi lukenut kahta eri kirjaa lomittain, ilman että saa päättää kumman matkassa viipyy.

Kirjassa on myös otteita fiktiivisen Eveliinan kirjoittamasta tutkimuksesta, jossa hän käsittelee synnyttämisen historiaa. Hauskalla tavalla Ahokumpu on siis laittanut sekä itsensä että kirjan päähenkilön kirjoittamaan kokemustensa innoittamana. Eveliina kirjoittaa omassa tutkimuksessaan siitä, miten synnytyksen medikalisaatio 1800-luvulla johti siihen, että synnytys alkoi siirtyä naisten maailmasta mieslääkäreiden hallintaan ja naiset alkoivat taas synnyttää yksin, ilman sukupolvien aikana kertynyttä tietoa. Kynnys synnytyskokemusten jakamiseen nousi samaa tahtia kuin lisääntyvä pelko kivun kokemisesta. Kuten Eveliinan äiti kirjassa sanoo: Synnytys on sellainen ryykeli, ettei sitä usko ennen kuin sen on käynyt läpi. Paljon sen tarkempaa kuvausta tai neuvoa hän ei äidiltään saa. Kirjan alussa näkökulma on äidin ja käy ilmi, ettei äidinkään synnytyskokemus ole ollut helppo. Synnytys on kuitenkin kokemuksena niin yksityinen, ettei siitä osaa puhua edes oman lapsen kanssa.

Ahokumpu käsittelee romaanissaan kouriintuntuvasti synnytysväkivaltaa, josta on alettu puhua enemmän vasta viime vuosina. Synnytysväkivallassa on kyse synnyttäjän itsemäärämisoikeuteen kajoavasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Kuten kirjan Eveliinalle, kipuakin pahempi pelko voi monelle olla oman kontrollin menetys – se, ettei ymmärrä mitä omalle keholle tapahtuu ja miten tilanteeseen voi itse vaikuttaa. Itselleni on synnytyksestä jäänyt mieleen hetki, kun anestesiologi sanoi kätilölle: ”Sanotko potilaalle, että kääntyy.” Siihen kätilö vastasi: ”Sanotko itse, kun potilaan kuulossa ei ole mitään vikaa.” Sen jälkeen kuului pari kertaa hups, kun epiduraalineula osui väärään paikkaan. Silloin tunsin itseni todella avuttomaksi. Kun synnytys päätyi odottamatta sektioon, kyyneleet tulvivat ennen kaikkea siksi, ettei lapseni elämä ollut enää millään tavalla omassa vallassani. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin. Kolme rukousta äidille palautti nämä muistot ja tunteet pintaan. Sitä voi siis hyvin sanoa vaikuttavaksi romaaniksi.

Helmet-lukuhaaste 2021:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10 – Kirjan nimessä on numero.

Anna-Liisa Ahokumpu:
Kolme rukousta äidille
Gummerus 2021
Arvostelukappale

Sinua voisi myös kiinnostaa

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Anni Kytömäki: Margarita

Soili Pohjalainen: Valuvika

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Seuraa Kirjaluotsia

Äiti Teresa äitiys Anna-Liisa Ahokumpu Kolme rukousta äidille synnytys synnytysväkivalta