menu Menu
Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille
Kotimainen kaunokirjallisuus, Niskala Meiju, Suomi, WSOY 29/09/2019 0 kommenttia
Petri Tamminen: Musta vyö Edellinen Elämäni kirjojen kertomana Seuraava

Olen hakenut uurnasi ja ajanut mökillesi. Luulin että haluaisin laittaa sinut mahdollisimman pian maahan, mutta nyt haluankin pitää sinut lähelläni. Vien sinut kävelylle postilaatikolle ja poikkean metsään, jossa kaikki elävät ja kuolevat sen enempää eksistentiaalisia kysymyksiä pohtimatta. Rajallisuus on koskettanut sinua, mutta ei tätä muuta, joka vuoroin kasvaa ja vuoroin horrostaa. Käperryn kanssasi sammaleiden alle. Tiedän tiedän, niitä ei saisi nostella maasta, mutta tarvitsemme suojaa.

Aurinkoisina päivinä istun ulkona uurnasi päällä ja mietin, miltä tämä kokeilu sinusta tuntuu. Kun tällä tavoin yritän arkipäiväistää asioita, kun tällä tavalla yritän tunnustella todellisuutta ja sitä, että olet nyt harmaana läjänä tässä koivuisessa astiassa ahterini alla, ja minä syön puolukoita päälläsi.

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Meiju Niskala on monialainen taiteilija, jonka hyvää mieltä tuottavia ja ihmisiä hyviin tekoihin innostavia teoksia olen seurannut mielenkiinnolla jo pitkään. Osallistuin itse parina vuonna Niskalan ideoimaan Mitalipäivään, jossa annettiin jollekin arkea ilahduttaneelle ihmiselle kiitokseksi mitali. Innolla pojan kanssa väsäsimme itse tehdyt mitalit, joiden luovuttaminen tarkkaan valituille vastaanottajille oli tärkeä hetki niin saajalle kuin antajalle. Vieläkin muistelen lämmöllä näitä tilanteita. Kiitos Meijulle tästä ja muista merkityksellisistä ja iloa tuottaneista teoksista. Ja ennen kaikkea kiitos tästä upeasta esikoisromaanista, jonka julkaisua sain myös olla mukana juhlimassa. Sata kirjettä kuolleelle äidille on omaperäinen, rohkea, koskettava, merkityksellinen ja monenlaisia sykkyräisiä tunteita herättävä teos, joka nousee omissa lukukokemuksissani vuoden tärkeimpiin. Se on kaunis niin sanomaltaan kuin ulkoasultaan ja pääsee hyllyssäni kunniapaikalle. Pelkästään sen keltaisena ja kultaisena hohtavaa kantta katsoessaan tuntee lohtua.

Meiju Niskala toimi vuosia muistisairaan äitinsä hoitajana. Ennen niin sosiaalisen äidin ympäriltä katosivat ihmiset. Kukaan ei yhtäkkiä halunnut kohdata heikkoa äitiä, joka oli aina ollut vahvana auttamassa muita. Myös Meijun elämästä katosi ihmisiä, kun he eivät jaksaneet kohdata äidin muistisairaudesta puhuvaa ystävää. Äidin diagnoosi oli Lewyn kappale -tauti, mutta se muuttui Alzheimer-diagnoosiksi, koska se oli yhteiskunnan silmissä tunnistettavampi määritelmä. Äidistä tuli “altsu”. Äidin hoito ja lopulta saattelu haudan lepoon vei viimein Meijunkin voimat. Heti äidin kuoltua myös Niskalan miesystävä otti ja lähti. Ettei se olisi jo tarpeeksi, myös rakas vaari kuoli pian sen jälkeen. Ei ihme, että keho ja mieli alkoivat protestoida. Ensin Meiju sairastui fyysisesti ja sitten mieleen alkoi pulpahdella synkkiä ajatuksia. Kun sanatkin alkoivat kadota, tie vei psykiatriseen hoitoon Auroran sairaalaan. Toipumisprosessi lähti liikkeelle naapurustosta löytyneiden ihanien ystävien avulla. Näitä pelastavia nojapuita Niskala kutsuu iilimadoiksi, sillä heistä ei päässyt eroon vaikka kuinka ravisteli.

Niskala kirjoittaa kokemuksistaan puhdistavalla avoimuudella ja suorasukaisuudella. Hän uskaltaa antautua paljaana ja hauraana herkän ja omakohtaisen aiheen edessä ja samalla tulee kirjoittaneeksi eläväistä ja omintakeista proosaa. Niskalan luovuus taiteilijana ja ihmisenä näkyy myös hänen tavoissaan surra ja etsiä lohtua ja ilon pilkkeitä. Miten ihana idea esimerkiksi lähettää itselleen äidin ja vaarin keräämiä postikortteja ja kirjoittaa niihin läheisten tuttuja sanomisia: Kunhan tulet, niin sitten hiihdetään kilpaa! Tai tilata taiteilijaystävältä lintupäähine, juhlanärhi, seuraksi elämän juhlimiseen. Niskalan oma tausta taiteilijana tulee esiin myös romaanin tekstin muotoilussa ja asettelussa, esimerkiksi harkitut yliviivaukset puhuvat omaa kieltään. Kirja on myös esineenä kaunis, kiitos siitä kuuluu ulkoasun suunnitelleelle Jenni Erkintalolle.

Ihminen voi aina valita tavan, jolla itse suhtautuu asioihin, mutta ei sitä, miten muut asiaan suhtautuvat.

Soitit jokaiselle ystävällesi, selasit läpi puhelinmuistiosi, se oli nahkainen, siinä oli raitoja ja kauniilla käsialalla arjat, marjat, ristot, sirpat, maaretat.

Luit papereista diagnoosisi. Puheluiden aikana itkit, kuulin sen viereiseen huoneeseen.

Minunkin äidilläni on nahkainen raidallinen puhelinmuistio, jonne hän on tunnollisesti raapustanut sukulaisten ja ystävien vaihtuvat osoitteet ja puhelinnumerot jo ainakin viidenkymmenen vuoden ajan. Sen sivuilta löytyy myös veljeni ja minun lapsena tekemiä töherryksiä. En voi käsittää miten yhteen puhelinmuistioon voi mahtua koko elämä, mutta niin se vain on. Tuo puhelinmuistio on yksi niistä esineistä, jonka äärellä tulen itkemään monet itkut. Siihen tiivistyy niin paljon äitini ominaisolemusta, huolenpitoa sukulaisista ja ystävistä, vuosikymmenten yli kantavaa yhteydenpitoa ihmisiin. Siihen tiivistyy myös tunne siitä, että olen tuottanut äidille pettymyksen, kun en kykene samaan, kun en koe tarvetta pitää kaikkiin sukulaisiin samalla tavalla yhteyttä. Ehkä sitten joskus soitan läpi kaikki muistiosta löytyvät numerot ja kuulen mitä äitini yhteydenpito heille kaikille merkitsi. Nyt voin vielä onneksi soittaa äidille itselleen ja antaa hänelle luettavaksi tämän hienon kirjan (jota hän jo salaa aloitteli meillä käydessään). Uskon, että äiti saa tästä kirjasta myös vertaistukea hoivatessaan omaa muistisairasta äitiään. Äidit ❣️

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille
WSOY 2019
Ostettu kirjanjulkkareista

Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaaste

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

äiti kuolema Meiju Niskala mielenterveys muistisairaus Sata kirjettä kuolleelle äidille suru WSOY


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up