Kun pienet jäähait syntyvät, ne erottavat satoja metrejä yläpuolellaan kalpean harmaan sävyn. Sitä ne tuskin huomaavat. Sitten ne alkavat etsiä yksinäisen kylmyyden mustasta hiljaisuudesta syötävää. Ei ole mielekästä kysyä, miksi tämä eläin on ylipäätään olemassa. Kaikkiin eliöihin on ohjelmoitu halu elää. Eläimet eivät tee itsemurhaa, olipa niiden olemassaolo miten lohdutonta tahansa.

Tällainen on ihmisen avuton eläytymisyritys. Jäähai kuulee verisuonissaan ehkä aivan toisenlaisen musiikin kohinaa. Se on painoton, sillä ei ole vihollisia, ja se leijailee maailmankaikkeudessa, jossa se on täydellisesti sopeutunut ympäristöön monen kymmenen miljoonan vuoden aikana.

Ei, jäähain maailmaan ei voi eläytyä.

 

You know the drill. Olemme heittäneet syötin mereen. Varsinainen kalastus alkaa vasta seuraavana päivänä.

Hugo sammuttaa moottorin ja päästää veneen ajelehtimaan. Virta kuljettaa sitä yhä kauemmas. Samaan aikaan juttelemme tai istumme hiljaisuudessa, mutta välillämme ei juuri koskaan ole painostavaa. Ehkä se on yhtä hyvä ystävyyden määritelmä kuin mikä muu tahansa.

Morten A. Strøksnes on norjalainen toimittaja ja kirjailija, jonka juuri suomennettu Merikirja on saanut Brage-palkinnon ja käännetty yli 20 kielelle. Olen aika huono lukemaan tietokirjallisuutta, mutta Merikirja veti puoleensa jo pelkällä nimellään. Kirja on omintakeinen yhdistelmä faktaa ja omakohtaista tarinaa ja sen syvyyksiin mahtuu mm. meribiologiaa, maantiedettä, tähtitiedettä, tenhoavaa luontokuvausta, eräseikkailua, mytologiaa, runoutta, kansanperinnettä ja hymyn huulille nostattavaa ystävyyden kuvausta.

Merikirja kertoo tositarinan kahdesta ystävyksestä, kirjailija Mortenista ja vanhan kalastajasuvun kasvatista Hugosta, jotka päättävät koetella ystävyyttään ryhtymällä melko päättömältä tuntuvaan hankkeeseen. Kirjan alaotsikko, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana, kertoo mitä ystävyksillä on mielessään. Lofoottien pienellä Skrova-nimisellä majakkasaarella asuva Hugo on kuullut koko elämänsä tarinoita Länsivuonon syvyyksissä asuvasta jäähaista, jopa tonnin painoisesta ja viisisataavuotiaaksi elävästä puolisokeasta merten hirviöstä. Sellainen pitäisi nyt pyydystää. Miksi, siitä ei tunnu olevan varmuutta miehillä itselläänkään. Määrätietoisesti he kuitenkin uhmaavat myrskyjä ja istuvat tuntikausia kiikkerässä kumiveneessä odottaen edes vilahdusta tuosta mystisestä pedosta. Kaikista turhista asioista, joita olisimme voineet keksiä, tämä tuntuu turhalta juuri oikealla tavalla.

Merikirja käsittelee merta ja ihmisen suhdetta siihen monelta kantilta. Kirja herättelee ajattelemaan mikä merkitys maailman merillä on ihmiskunnalle ja miten välinpitämättömästi meriä kohtelemme. Se kertoo myös elämästä pohjoisen meren rannalla, vaativien luonnonolosuhteiden äärellä. Majesteettinen meri varjelee syvyyksissään ihmeellistä elämää, josta meillä ihmisillä on vain hento aavistus. Kunnioitus tuota suurta tuntematonta kohtaan välittyy Merikirjan sivuilta, vaikka lähtökohtaisesti kahden miehen kalastusretki harvinaisen valaan pyydystämiseksi kuulostaa enemmänkin siltä, että ihminen jälleen nostaa itsensä luomakunnan kruunuksi muita luontokappaleita riistäen. Eiväthän miehet edes tiedä mitä tekevät jos jäähai oikeasti saadaan nousemaan pintaan. Ennen on ainakin tiedetty, sillä kirjan mukaan jäähaita on osattu hyödyntää esimerkiksi 1. maailmansodan aikaan. Jäähain maksasta on keitetty kalaöljyä nitroglyseriinin valmistamiseen eli jäähait ovat päätyneet pommeiksi ja kraanateiksi. Jäähain nahkaa on myös Saksassa käytetty hiekkapaperina. Ihan älyttömältä kuulostaa myös jäähain hermomyrkkyä sisältävän lihan työläs käsitteleminen syömäkelpoiseksi. Tällaisia outoja ja kiehtovia yksityiskohtia Merikirja on pullollaan.

Lue lisää »