Siten nukutaan Putkinotkon kesäisellä pihalla. Siellä on hiljaista, nurmikoilla ja kallioilla, kerrankin. Ei kuulu huutoja eikä itkua, ei kirkunaa, ei rinnanpohjasta tulevia ja etäälle kantavia toitotuksia. Ei laulua, ei rallatusta, ei putkien soittoa, ei räkätystä. Ei lehmien ja pässien äänten matkimista tai karjan kotiin huutamista, vingutusta, karhun tahi koiran äänten jäljittelyä, peltisten onkimatopurkkien rämistelyä vastatusten, niin että vuori pihan toisessa kupeessa räikkyisi. Ei kuulu koiran haukuntaa, sillä Hurjakin makaa portaittensa alla, josta sen valkea pää näkyy, tavoitellen silloin tällöin kärpäsiä. Eikä kiusaa nyt pikku Jopi kaikua, joka muulloin vastaa hänelle: “Tö-töö!”

 

Ei Juutaskaan ärjy eikä Rosina Kypenäinen ylimmäisenä räikytä ääntään.

 

Ainoastaan haapojen lehdet läpättävät helteessä rannalla, alakuloisten haapojen lehdet harmaiden louhien juurella. Niidenkin hiljainen läpätys vaikenee jo melkein.

 

Joskus lentää pääskynen pihan poikki ja visertää lyhyesti tylppäpyrstöisille pojilleen.

 

Sininen taivas kaareutuu Putkinotkon ylitse.

Joel Lehtosen Putkinotko on kotimainen klassikko, jonka pariin en ole kokenut erityisen suurta vetoa. Olen kuitenkin toistuvasti huomannut, miten palkitsevaa, yllättävää ja avartavaa klassikoiden lukeminen voi olla, ja siksi tartuin innolla mukaan Teatteri Jurkan Lue, koe, kirjoita-haasteeseen. Teatteri tarjosi kirjabloggareille luettavaksi Putkinotkon, järjesti yhden illan intensiivikurssin teatterikritiikin saloihin sekä mahdollisuuden nähdä Teatteri Jurkan Putkinotko-monologinäytelmä. Olen todella kiitollinen tästä kokonaisvaltaisesta elämyksestä, sillä sain paikattua Putkinotkon kokoisen aukon sivistyksessäni ja viettää loputonta helteistä päivää unohtumattomien kirjallisten hahmojen – Käkriäisen pesueen ja kirjakauppias Muttisen – seurassa. Kaiken kruunasi Tommi Erosen ilmeikäs tulkinta tutuksi ja yllättävän rakkaiksi tulleista hahmoista.

Joel Lehtosen (1881-1934) yhdenpäivänromaani Putkinotko ilmestyi alun perin kahdessa osassa: Putkinotkon metsäläiset (1919) ja Putkinotkon herrastelijat (1920). Ne laitettiin kuitenkin heti vuonna 1920 yksiin kansiin nimellä Putkinotko. Romaani seuraa yhden helteisen loppukesän päivän tapahtumia Putkinotkossa, jossa torppari Juutas Käkriäisen suurperhe yrittää tulla toimeen isäntänsä, kirjakauppias Aapeli Muttisen, tiluksilla. Muttinen on tulossa lomailemaan kartanoonsa juuri samana päivänä kun Käkriäiset valmistautuvat kohentamaan niukkaa elantoaan uhkarohkeasti salaviinanpoltolla. Metsäläisten ja herrastelijoiden maailmat ovat törmäyskurssilla. Syntyykö jännitteitä tihkuvasta tilanteesta aitoa yhteyttä ja yhteisymmärrystä?

Putkinotko sijoittuu Savon seudulle Saimaan rannalle ja ajallisesti ollaan joitain vuosia sisällissotaa edeltävässä ajassa. Lehtonen kuvaa maalauksellisesti suomalaista kesäluontoa ja maalaiselämää, sekä idylliä että sen kääntöpuolta. Juutas Käkriäinen on mainio hahmo, saamaton mutta sisimmältään hyväsydäminen venkoilija, joka ei saa edes omaa torppaansa pidettyä kunnossa, saati sitten isäntänsä tiluksia. Kyllä Juutas töitä tekee, jos sille päälle sattuu, käskemällä häntä ei vaan saa mihinkään. Oma ajatus sen olla pitää. Siksi tuo Rosina-vaimon viinanpolttoideakaan ei meinaa ottaa tuulta alleen. Vaarallistahan se on, ja työlästäkin vielä!

Putkinotkon todellinen voimanpesä on Juutaksen vaimo Rosina, joka pyörittää kymmenlapsista huusholliaan todellisen matriarkan ottein. Ihmeen kärsivällisesti hän katselee saamattoman Juutaksensa touhuja. Ilman toimeliaan Rosinan panosta perhe olisi jo tuhon partaalla. Rosinan suhdetta lapsiinsa on ilo seurata. On selvää, että Rosina rakastaa lapsiaan syvästi, siitäkin huolimatta että tuon tuosta heitä komentaa, sättii ja uhkaa ties millä. Myös jokaisesta lapsesta Lehtonen on luonut omanlaisensa erottuvan persoonan: on hormonimyrskyinen esikoispoika Malakias, äidin suosikki Ananias, nirppanokkainen teinityttö Saara, työteliäs ja hiljainen Leja, ilkikurinen Sanelma, alati tanssahteleva Repekka, muiden kiusoittelema Ester, reipasotteinen Topi ja kovasti rohkeaa esittävä pikku-Jopi, hännänhuippuna vielä Luukas-vauva. Lapsikatraan lisäksi Rosinalla on huollettavanaan mummo eli oma äiti sekä sekalainen joukko eläimiä. Enteily yhdennentoista lapsen tulosta saa Rosinan huolesta sekaisin. On tehtävä jotain ja äkkiä!

Kirjoihin perustuvia näytelmiä on tietysti helpompi seurata, jos tuntee alkuperäisteoksen, mutta varsinkin tuoreeltaan luettu ja vielä kovasti pidetty romaani ei voi olla vaikuttamatta teatterielämykseen. Silloin esitykseen kohdistuu erityisiä odotuksia ja poikkeamia alkuperäisteoksesta bongailee tahtomattaankin. Tuomo Rämön ohjaama ja dramatisoima näytelmäversio on vielä siitä poikkeuksellinen, että Putkinotkon lukuisia rooleja esittää yksi ja sama näyttelijä, taiturimainen Tommi Eronen. Henkilöhahmoja on tietysti jouduttu karsimaan, sillä kahdeksankin roolia on jo aikamoinen suoritus yhdeltä näyttelijältä. Keskeiset hahmot ovat näytelmässä läsnä, mutta puuttuvien henkilöiden piirteitä, tekoja ja sanomisia on sulautettu heihin tavalla, joka ei mielestäni aina tee oikeutta alkuperäishahmoille. Ongelmallisin on Rosina, josta näytelmässä välittyy turhan yksipuolinen ja kova vaikutelma. Lehtosen kuvaama Rosina kyllä toimii aloitteentekijänä viinanpolttotouhuissa, muttei koskaan uhkailisi Juutastaan tuolla tavalla. Kirjassa uhkailijana on Rosinan veli Mauno, joka Pertta-rouvansa kanssa on jätetty näytelmästä pois. Tarmonpesä Rosina on kirjassa yksi lempihenkilöitäni, näytelmässä en hänelle samalla tavalla lämmennyt. Kymmenestä lapsesta rooliin pääsevät teinityttö Saara ja pelottavan kaupunkireissun tekevä pikku-Jopi.

Tommi Eronen Aapeli Muttisena. Kuva: Marko Mäkinen
Tommi Eronen Aapeli Muttisena. Kuva: Marko Mäkinen

Näytelmän keskushenkilöksi nousee kirjakauppias Muttinen, jota Eronen mainiosti tulkitsee. Hyväntahtoinen ja naiiviudessaan koominen Muttinen nauttii täysin palkein rakkaasta Putkinotkostaan, mutta välillä täydellisen kesäpäivän kangastus taittuu pelottavaan todellisuuteen: talo rapistuu, omenapuut kuolevat, raakalaiset hyökkäävät! Tommi Eronen suoriutuu moniäänisestä monologista suvereenisti, vaihtaen roolihahmosta toiseen nopeasti mutta vähäeleisesti. Katsojia helpotetaan merkkaamalla eri hahmoja vaihtuvilla asusteilla kuten huivilla tai hanskoilla, mutta Eronen pystyy välittämään muutoksen pelkillä ilmeilläänkin. Osa vaihdoista on dramaattisia, kuten vaikuttava siirtymä hulluna raivoavasta Juutaksesta lomaeuforiassaan hymyävään Muttiseen. Näyttelijän välittämä tunneskaala on laaja ja katsojallakin on vuoroin pala kurkussa, liikutuksen kyynel silmäkulmassa tai naurunkaiherrus vatsassa. Eronen taipuu myös taitavaan mimiikkaan kohtauksessa, jossa herra Persikka eli näyttelijän toisessa kädessä oleva hanska ahdistelee Saaraa sirkuksessa. Hiustenkuivaajan käyttö erikoistehosteena Muttisen venematkalla on hykerryttävän hauska dramaturginen oivallus. Yleisöön otetaan myös suoraa kontaktia, kun Muttinen jakaa rusinapurkkeja muka Käkriäisen lapsille. Kyllä harmitti kun vieressä istunut mies sai Repekan rusinat ja minä jäin ilman!

Tommi Eronen Juutas Käkriäisenä. Kuva: Marko Mäkinen

Tommi Eronen Juutas Käkriäisenä. Kuva: Marko Mäkinen

Mika Haarasen ja Tuomo Rämön luoma, lähinnä polttopuukasoista ja katosta roikkuvista koivuhaloista koostuva lavastus toimii Jurkan pienessä tilassa hyvin ja muuntautuu juohevasti eri tilanteisiin. Pelkistetystä lavastuksesta huolimatta Putkinotko ja kesäinen luonto ovat vahvasti aistittavissa, kiitos Erosen eläytymisen ja Saku Kaukiaisen osuvan valosuunnittelun. Juutaksen 80-kiloisen jauhopussin kanto on toteutettu oivaltavasti köysivirityksen avulla. Eeppinen jauhonhakureissu on kirjassa kitkerän hauska ja psykologisesti monisyinen kohtaus, joka näytelmässä jää voittopuolisesti ahdistavaksi ähellykseksi. Jani Orbinskin säveltämä musiikki tuo paikoin mieleen avaruuden ja näin tuntuu alleviivaavan ihmisen pienuutta avarassa maailmassa. Orbinski vastaa myös esityksen muusta äänisuunnittelusta. Harmi, ettei tilan akustiikalle voi mitään. Kadulle vievän oven takaa kuului hiljaisemmissa kohdissa autojen ääniä ja joku äiti huuteli lastaan pyöräkellariin. Hetken ajattelin, että onpas Putkinotko tuotu nykyaikaan, mutta kyllä ne taisivat esityksen ulkopuolisia ääniä olla.

On yksi asia, josta olen vahvasti eri mieltä sekä kirjailija Joel Lehtosen että ohjaaja Tuomo Rämön kanssa. Se on epilogin tarve. Kirjassa on mukana vuonna 1923 ilmestyneitä Putkinotkon epilogeja, jotka jälkiviisaana olisin mieluummin jättänyt lukematta. Alkuperäinen romaani päättyy helteisen päivän iltaan, jossa väreilee sekä toivoa että uhkaa. Lukija saa itse kuvitella mihin suuntaan Käkriäisten elämä tuon käänteentekevän päivän jälkeen ohjautuu. Haikea mutta toivorikas tunne murskataan myöhemmin julkaistussa epilogissa, jossa kaikki on mennyt niin pieleen kuin mahdollista. Myös näytelmässä nähdään mielestäni turha ja vaikeaselkoinenkin väläys tulevasta, jossa Rosina itkee poikansa perään ja kuvaa miten pojan tuhkat laskeutuvat elämättömien hetkien ylle. Muun muassa ensimmäisen pyykinpesukoneen ostosta höpöttävä Rosina jättää katsojan hieman hämmentyneeseen tilaan.

Ohjaaja ja dramaturgi Tuomo Rämö ei ole lähtenyt selkeästi modernisoimaan Putkinotkoa, mutta tiettyä ajattomuutta näytelmässä on selvästi haettu. Lavastukseen on esimerkiksi ripoteltu lasten crocseja, jotka kuuluvat nykymökkiläisen vakiovarusteisiin. Muttisen kuvaus suomalaisen kaipuusta pusikkoon sääskien syötäväksi ja sadetta pelkäämään osuu ja uppoaa nykysuomalaiseenkin. Lisäksi hävettää, en tiedä mikä, mutta hävettää kumminkin, Eronen toteaa Muttisen suulla ja saa toisen suomalaisen nyökyttelemään. Kahtiajakautunut kansa, kyvyttömyys asettua vastapuolen asemaan ja kommunikaation vaikeus voisivat yhtä hyvin olla teemoja tästä ajasta. Tämä tuntuu myös olevan Teatteri Jurkan Putkinotkon sanoma: muistuttaa siitä, että vain yrittämällä ymmärtää omastamme poikkeavia näkökantoja ja elämäntapoja, voimme elää rauhanomaisesti yhdessä. Aika ajoin astuminen ulos oman kuplan sisältä tekee hyvää itse kullekin, niin myös itselle etäisiltä tuntuviin klassikoihin tutustuminen. Kiitos Jurkka!

EDIT 22.4.2018 Jurkan haasteeseen tarttui myös Kirsin Book Clubin Kirsi: Joel Lehtonen: Putkinotko & Teatteri Jurkka: Putkinotko – loistava yhdistelmä

Joel Lehtonen: PutkinotkoJoel Lehtonen: Putkinotko
SKS 2012
Painoksen teksti vuonna 1986 julkaistusta Kodin suuret klassikot -sarjasta, toim. Pekka Tarkka
Alunperin julkaistu 1920

Muissa blogeissa:
Amman lukuhetki
Kirjavinkit
Luettua elämää


PUTKINOTKO
TEATTERI JURKKA 19.4.2018
(ENSI-ILTA 17.3.2018)

ROOLEISSA Tommi Eronen

ALKUTEOS Joel Lehtonen
DRAMATISOINTI JA OHJAUS Tuomo Rämö
ÄÄNISUUNNITTELU JA MUSIIKKI Jani Orbinski
VALOSUUNNITTELU Saku Kaukiainen
PUKUSUUNNITTELU Sanna Levo
LAVASTUS Mika Haaranen ja Tuomo Rämö

KUORO Anni Tani, Eero Tiilikainen, Veera Wahlroos, Meri Luukkanen, Jalmari Pajunen, Otso Aunola ja Jani Orbinski

Palavan veden tango
SANOITUS Esko Korpelainen
SÄVELLYS Jani Orbinski
LAULAJA Karlo Haapiainen