Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Valdemar ajoi ylinopeutta koko kotimatkan, vaikka tiesi riskit – nyt ei saanut herättää poliisien huomiota. Kotiin päästyään hän laittoi oven takalukkoon, veti ovea voimakkaasti edestakaisin varmistaakseen sen pysyvän lukossa, siirsi vielä lipaston oven eteen – hän tarvitsi aikaa ajatella, aikaa rauhoittua. Vasta siinä vaiheessa kun Valdemar oli ripustanut vaatteensa henkareihin, harjannut niistä hiuksia ja puiden roskaa, hän huomasi, että sanomalehdistä oli tarttunut painomustetta molempiin käsiin. Hän pesi kämmeniään juoksevan veden alla, hankasi saippualla ja sienellä mustaa sormistaan niin kuin olisi juuri käynyt antamassa sormenjälkensä viranomaisille. Hän hieroi ja hinkkasi, ei välittänyt vuotavista kynsinauhoista, ei haavoille kuoriutuvista sormistaan, tunsi ainoastaan isovanhempiensa muiston painona rintakehällään, ne estivät häntä liikkumasta, eivät päästäneet altaan pois, ja pian Valdemar ei enää saisi veljeään kiinni, etumatka kasvoi askele askeleelta liian suureksi ja hänen mieltään askarrutti kysymys, olisiko Viktor voinut lähteä jättämättä hyvästejä, solminut lakanastaan, tyynyliinastaan ja ohuesta peitostaan köyden, ja lähtenyt sen varassa laskeutumaan makuuhuoneen ikkunasta, joutunut puolessa välissä matkaa pudottautumaan niin että asvaltille kertynyt tomu olisi pöllähtänyt hänen jalkojensa alla kuin maatilan kiinteä kamara. Ja nyt hän ylittäisi lapsuuden kiviset rinteet, juoksisi pimeän suomassa turvassa aina lähimpään metsään saakka, etsisi heidän kätköpaikkansa viileästä kallionkolosta ja ottaisi mukaansa tiilien lastaamisesta ansaitut rahat ja valmiiksi pakatun repun, johon ruokaa oli kerätty kuukausien saatossa mure, viipale ja palanen kerrallaan. Hän olisi levännyt hetken, juonut ja syönyt kevyesti, nostanut kätensä kohti taivasta kuin vintin kattoa, tunnustellut tilaa, joka ei ollut hänelle aiemmin kuulunut. Nyt veli nousisi ylös, nostaisi repun selkäänsä ja jatkaisi matkaansa, sukeltaisi oksien sekaan, ja pian oksat asettuisivat paikoilleen kuin vedenpinta, eikä kukaan uskoisi, että siitä olisi juuri kuljettu. Ja jos he vielä joskus näkisivät toisensa, kaipauksen murtama Valdemar kysyisi häneltä, mikei Viktor ollut herättänyt häntä ja pyytänyt mukaansa.

– Jarkko Volanen: Vainovalkeat

Jarkko Volasen kolmas romaani Vainovalkeat on kuin liekki, joka palaa hiljaa mutta väistämättömästi. Se lepattaa pelon varjoissa ja valaisee samalla raadollisen kirkkaasti totalitarismin jäljet yksilön iholla ja yhteisön ytimessä. Vaikka romaanin maailma on fiktiivinen ja sen sijoituspaikka jää nimeämättä, on lukijalle päivänselvää, minkä maan varjoista tarina kumpuaa. Volasen esikoisromaani Hiekankantajat on jäänyt mieleeni elävänä ja haikean kauniina saaristokuvauksena. Tuo romaani seuraa mukanani edelleen saaristomökillä, missä sen tunnelma herää henkiin jokaisella mainingilla. Vainovalkeat tuntuu aluksi olevan aivan toisenlainen eläin – urbaani, uhkaava, lähes trillerimäinen – mutta kuin salaa sekin löytää lopulta tiensä saaristoon. Ja ehkä juuri tuo kaari, henkinen paluu toiseen kirjaan, tekee lukukokemuksesta niin kokonaisen.

Romaanissa kulkee kaksi tarinalinjaa, jotka kietoutuvat yhteen: veljekset Viktor ja Valdemar, sekä naispari Anna ja Elena. Molempien kohtaloita yhdistää pelko – ei satunnainen huoli vaan jatkuva, sisään rakennettu pelkotila. Yhteiskunnassa, jossa epäluulo on kansalaisvelvollisuus, ystävällinen ele voi olla ansa ja rakkaus rikos. Anna on töissä järjestössä, joka yrittää auttaa valtion vainoamia. Elena on tutkija, joka on tehnyt väitöskirjan kuolansuomalaisista – aihe, joka nostaa karvat pystyyn hänen kotimaassaan. Kirjassa näistä historian hylkäämistä ihmisistä kerrotaan vain vähän, mutta juuri sekin vähä kertoo paljon: ei siitä, keitä he olivat, vaan siitä, miksi heidän kohtalonsa on yhä kipeä asia. Annan ja Elenan suhde tuo tarinaan toisenlaisen jännitteen. Heillä on lapsi, mutta yhteiskunta ei tunnusta heidän perhettään. He joutuvat esittämään olevansa siskoksia, välttelemään kysymyksiä lapsen isästä, elämään koko ajan kuin näyttämöllä – kulisseissa, joita ei itse saa rakentaa.

Volanen kirjoittaa pelosta taitavasti. Hänen kielensä ei huuda, vaan kuiskaa – juuri siksi se tuntuu aidolta. Romaania lukee kuin trilleriä, mutta se on niin paljon enemmän. Se on runollinen, rytmiltään huolellisesti hengittävä teos, jossa jokainen sivulause kantaa painoa. Lainauksessa, jossa Valdemar peseytyy kuin viranomaisista tahraantuneena, tiivistyy koko kirjan syke: paranoia, häpeä, muisto ja toivo yhdessä hengenvetoon pakattuna. Valdemarin ja Viktorin lapsuus on yksi kirjan suurista kysymyksistä. He kasvoivat isovanhempiensa luona sotilaallisessa kurissa ja jatkuvassa puutteessa – miksi? Missä heidän vanhempansa olivat? Entä ketä heidän ”isovanhempansa” oikeastaan olivat? Lapsuuden hämäryys ei ole vain muistin sumua, vaan järjestelmällisesti peitettyä historiaa. Totuus ei ole enää saavutettavissa, tai jos se on, sen hinta voi olla liian korkea.

Vainovalkeat kuvaa yhteiskuntaa, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää – ja jossa liian tarkasti näkeminen voi olla hengenvaarallista. Se kysyy, millaista on elää yhteisössä, jossa jokainen voi olla ilmiantaja. Voiko luottaa naapuriin, ystävään, omaan veljeensä? Ja ennen kaikkea: voiko enää luottaa itseensä? Kirjan loppu, hiljainen käännös kohti avarampaa horisonttia, palautti mieleeni jälleen Hiekankantajat-romaanin. Vaikka Vainovalkeat on kiinni ajassamme ja sen painostavissa sävyissä, lopussa on jotakin ikiaikaista. Kallionkolo. Metsän suoma turva. Merenranta, joka ei vaadi passia tai puoluekirjaa. Volanen ei tarjoa helppoja vastauksia, mutta hän ei jätä lukijaansa yksin. Hän näyttää, millaista on elää pelon keskellä – ja miten, kaiken jälkeen, liekki voi yhä palaa. Ei vain vainon vaan myös toivon merkiksi.

Helmet-lukuhaaste 2025:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9 – Kirjassa on konflikti.

Jarkko Volanen:
Vainovalkeat
Teos 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Jevhenija Kuznjetsova: Tikapuut

Ina Mutikainen: Unohdus

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset

Oksana Vasjakina: Haava

Kira Jarmysh: Naisten selli nro 3

Naistenviikkohaaste | Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Seuraa Kirjaluotsia

helmet2025 helmethaaste Jarkko Volanen kuolansuomalaiset sateenkaariperhe totalitarianismi Vainovalkeat Venäjä