Jotkut meidän luokkalaisista asuivat rivitaloissa, osa omakotitaloissa. Niiden isät olivat poliiseja ja teknikkoja. Luokkakavereille tuli Heppahullu tai Suosikki. Niillä oli käyräsarviset polkupyörät ja hajukumeja penaalissaan. Ohut, taipuisa vartalo ja laineille kääntyvät hiusten latvat. Liikuntatunteja varten kaksiosainen alusasu, johon kuului Amerikan lipuin koristeltu toppi ja samanlaiset alushousut. Pehmotarroja, tupsupäisiä kyniä, punaisella autolla koulunpihaan kurvaavia äitejä. Minut piti jättää Ladalla Keltaiselle kioskille. Livahdin äkkiä autosta. Inhottava Lada. Oksennuksen haju penkeissä, itsestään valuvat ikkunat. Menisi joskus edes rikki!

Kirjailijan omaan elämänkokemukseen perustuva kirjallisuus aiheuttaa tuon tuosta erilaisia tunteenpurkauksia, vaikka varmasti jokaisessa kirjassa on ainakin ripaus kirjoittajaa itseään – onhan omasta kokemusmaailmasta huomattavasti helpompi kirjoittaa. Viimeksi hämmennyin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen äärellä, kun Tara Westoverin muistelmateosta Educated käsiteltiin Helsingin Sanomissa autofiktiona tai omaelämäkerrallisena romaanina. Toisenlainen tapaus on taas tämä Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City, joka selvästi on fiktiivinen teos, mutta jonka sivuilta useampi henkilö väittää tunnistaneensa itsensä ja on kokenut sen loukkaavana. Minä olen tavallisena lukijana tietysti lukenut kirjan täysin fiktiona ja sellaisena sitä nyt tässä käsittelen.

Perno Mega City on kertomus Hannasta, joka kasvaa Turussa Pernon betonilähiössä 80- ja 90-luvuilla vanhempiensa ja pikkusiskonsa kanssa. Työläisperheen tytöllä on kestettävänään monenlaista taakkaa: köyhyys, päihteet, vuokratalon häiriköt, koulun isottelijat, puskakyttääjät. Isä sairastaa toistuvasti syöpää, mutta kaikista pahinta on äidin rikkinäisyys. Äiti lipsui meiltä kuin vääränkokoinen tossu kantapäästä, Hanna kuvaa punaisen hetekan uumeniin vajonnutta äitiään. Äidin mielisairaus aiheuttaa Hannassa häpeää ja turvattomuutta. Mutta eipä mene sen paremmin monella kaverillakaan.

Lue lisää »