Odotin kunnes Christina oli mennyt menojaan. Sitten ponnistin pystyyn ja ojentauduin ottamaan puhelimeni. Kirjoitin viestin: Minä tulen. Sitten heittäydyin taas selälleni.

“Teen sen Aramin vuoksi”, minä sanoin ääneen itsekseni.

Mutta ei se pitänyt paikkaansa. Tein sen itseni vuoksi. Koska lääkäri oli oikeassa. Muiden loukkaaminen tekee kipeää. Se tekee kipeää, koska he sen jälkeen kääntävät selkänsä. Yksin jääminen on pahinta. Sitä minä en halua. Haluan, että Aram tulee takaisin ja on minun rinnallani. Niinpä teen nyt tällä kertaa niin kuin hän tahtoo.

Puhelin piipittää. Hyvä! Minä tulen hakemaan, Aram kirjoittaa. Hän on tulossa. Mitään muuta en tarvitse, ja painan silmäni kiinni. Torkut tappelun sijasta. Lepään ja annan kasvainten ottaa uuden otteen ruumiistani.

Vaivuttuani horteeseen ajattelen, että syöpä on kuin raiskaus. Minut pakotetaan käymään läpi sellaista mitä pelkään eniten. Jokin kammottava ja ei-toivottu tunkeutuu ruumiiseeni ja ottaa sen haltuunsa. Se jättää jälkeensä sotkun, josta ei koskaan pääse eroon. Ajattelen, että hävisin taistelun omasta ruumiistani. Ajattelen, että se taistelu hävittiin luultavasti jo silloin kun synnyin. Taas tyttö, taas pettymys.

Iranilaissyntyisen ja Ruotsissa kasvaneen Golnaz Hashemzadeh Bonden romaani Olimme kerran kertoo viisikymppisestä naisesta, joka saa kuulla sairastavansa pitkälle edennyttä parantumatonta syöpää ja joutuu tekemään tiliä menneisyytensä kanssa. Nahid on 30 vuotta sitten paennut Iranista islamilaista vallankumousta karkuun Ruotsiin miehensä Mahoodin ja pienen tyttärensä Aramin kanssa. Mies on kuollut Ruotsissa äkilliseen sairauteen, mutta kaikki Iraniin jääneet sukulaiset ovat edelleen elossa eikä heiltä heru ymmärrystä perheen salassa tehdylle paolle. Myös Nahidia painaa häpeä omista valinnoistaan kohtalokkaina hetkinä kotona Iranissa. Uuden elämän rakentaminen uudessa maassa ei sekään ole ollut helppoa. Nahid onkin raivoissaan kuullessaan, että hänellä on ehkä puoli vuotta elinaikaa. Onko kaikki vaivannäkö uuden elämän rakentamiseksi ollut täysin turhaa?

Olimme kerran on virkistävällä tavalla erilainen maahanmuuttoa ja pakolaisuutta käsittelevä romaani. Nahid ei ole se tyypillinen sortoa ja väkivaltaa kokenut uhri, joka raskaan ja dramaattisen paon lopuksi selviää täpärästi uuteen kukoistukseen ja tekee sovinnon menneisyytensä kanssa. Nahid ei ole mikään sankari tai varauksetonta empatiaa osakseen saava altavastaaja. Hän ei oikeastaan ole mikään mukava ihminen. Hän on katkera, itsekeskeinen ja kiukutteleva – ja täynnä raivoa. Suhde ainoaan tyttäreen Aramiin on riitojen ja väärinymmärrysten sävyttämä, mutta nyt tyttären pitäisi antaa kaikki aikansa ja huomionsa sairaalle äidille. Ihmeen hyvin Aram jaksaakin äitinsä tuittupäisyyttä. Myös romaanin minäkerronnan tyyli vahvistaa kuvaa päähenkilön äkkijyrkästä persoonasta. Lyhyillä peruslauseilla Nahid töksäyttelee totuuksiaan ympäröivästä maailmasta ja omasta epäreilusta tilanteestaan.

Lue lisää »