Pelkään kirjoittaa tämän kirjan loppuun. Kuusi kuukautta sitten avasin yöllä kannettavan tietokoneeni ja kirjoitin ensimmäisen luvun. Luulin, että tästä tulisi tavallista dokumentaarista proosaa siitä, kuinka vein äidin tuhkat haudattavaksi Siperiaan. Sitten jokin sekoittui sisälläni, ja kertomus alkoi karkailla eri suuntiin. Aluksi muistelin pitkään sitä, kuinka äiti söi kalaa tai kuinka kävimme hänen kanssaan torilla. Sitten yritin selvittää, miten kirjoittamiseni rakentuu ja miten muistini liittyy siihen. Tänne alkoi pulpahdella muitakin ihmisiä, jotka eivät ensi silmäyksellä tuntuneet liittyvän asiaan – naisia, tuttavia, mummoja puolelta ja toiselta. Sitten kirjaan alkoi imeytyä naiskirjailijoita ja -taiteilijoita, heidän ajatuksiaan, minun runojani ja esseitäni. Ja kaikki, mitä kirjoitin ja miten kirjoittamistani pohdin, koski äitiäni.

Kuvittelin kirjoittavani tämän kirjan kahdessa kuukaudessa, mutta nyt on lokakuu, enkä vieläkään saa otettua itseäni niskasta kiinni ja kirjoitettua loppuun muutamaa lukua siitä, miten matkustin Ust-Ilimskiin, miten hautasin äitini ja miten palasin kotiin Moskovaan. Aivan kuin tarkoituksella viivyttelisin sitä hetkeä, jolloin voin sanoa, että olen saanut kirjan valmiiksi. Pelkään sitä, koska minulla on vahva tunne, että kun saan kirjan valmiiksi, sisimmässäni umpeutuu haava. Haava, jota en pitkään aikaan ole halunnut parantaa, haava, joka on kauan ollut osa minun tajuntaani, osa taiteellista työtäni.

Oksana Vasjakina: Haava

Venäläisen Oksana Vasjakinan autofiktiivinen romaani Haava julkaistiin suomeksi juuri sen jälkeen kun se joutui Moskovan kirjaston tuhottavien kirjojen listalle. Vasjakina on listan ainoa elossa oleva Venäjällä asuva kirjailija. Haava onkin venäläiseksi nykyromaaniksi yllättävän avoin kuvaus lesbonaisen kokemuksista ja tiukentuneen homopropagandalain silmissä ilmeisesti siis yllyttää homoseksuaalisuuteen. Yllä oleva lainaus aika lailla summaa sen miten moninaisista aineksista Haava rakentuu. Jännällä tavalla Vasjakina ikään kuin ihmettelee lukijan rinnalla mistä kaikesta tässä kirjassa oikein on kysymys. Se, mikä alkaa kertomuksena nuoresta lesbonaisesta kuljettamassa äitinsä tuhkia Siperiaan, muuttuukin matkan varrella milloin runoudeksi, milloin kulttuuriesseiksi ja milloin feministiseksi tutkielmaksi. Kaiken keskellä on monimutkainen suhde niin omaan äitiin kuin äiti Venäjään.

Juonivetoisesta kirjasta ei siis ole kyse, mutta jonkinlainen kehyskertomus romaanilla on. Minäkertojan äiti kuolee uusiutuneeseen rintasyöpään ja ainoana lapsena tytär on vastuussa tuhkien kuljetuksesta kotiseuduille Siperian Ust-Ilimskiin. Matkan aikana kertoja palaa muistoihin, pohtii tulevaa ja yrittää selvitä venäläisestä byrokratiasta päästäkseen perille tuhkauurnan kanssa. Vasjakina kuvaa omaa kirjoittamistaan veteen heitetyn kiven laajenevina ympyröinä, jotka etääntyessään hiipuvat ja osuessaan matkalla johonkin esteeseen nostavat taas pintaan uusia ympyröitä. Tältä kirjan lukeminen todella tuntuu, kerronta poukkoilee muistoista ja mielleyhtymistä toisiin epäkronologisesti ja usein asioita toistaen. Äitikin ehtii kuolla moneen kertaan. Äidistä välittyy kuva kovana ja kylmäkatseisena naisena, jolta tytär odotti turhaan hyväksyvää katsetta. Tytär piti äitiään tosinaisena, jollainen hän ei itse koe olevansa. Äidillä oli vaihtuvia miesystäviä, suurin osa täysiä renttuja ja väkivaltaisia juoppoja, ja kotona oli usein rauhatonta. Äiti myös usein jätti tyttärensä vaaraan paetessaan itse miehen väkivaltaa.

Näin kehollista kirjaa en ole vähään aikaan lukenut, tai ruumiillinen olisi ehkä vielä osuvampi sana. Kertoja tutkii tarkkaan syöpään kuolleen äitinsä ruumista. Lukiessa suorastaan tuntee fyysisen vihlaisun, kun kertoja tutkii napaansa ja löytää sieltä kovettuneen napanuoran tyngän. Naisen äiti taas on aina väittänyt rintasyöpänsä syntyneen rintaan kovettuneesta maitotipasta. Äidin ja lapsen yhteys on tiivis ja kipeä, se kulkee mukana kehossa vaikka sen haluaisi repäistä irti. Vasjakina kirjoittaa naisen kehosta myös seksuaalisessa mielessä, hän itse kuvaa kirjoittamaansa lesbojen rakkauslyriikaksi. Hän muistelee ensimmäisiä seksikokemuksiaan, menneitä rakastajiaan ja suhdettaan vaimoonsa Alinaan.

Vasjakina kutsuu kirjoittamistaan naiskirjoitukseksi ja siteeraa monia länsimaisia feministifilosofeja kuten Julia Kristeva, Hélène Cixous ja Luce Irigaray ja käsittelee feminismin yhteydessä usein mainittuja taiteilijoita ja kirjailijoita kuten Louise Bourgeois ja Virginia Woolf. Feminististen teemojen, autofiktion, runouden ja esseistiikan yhdistämisessä hän tuntuu kävelevän samalla kentällä kuin Rachel Cusk ja Maggie Nelson. Mitään mullistavaa uutta ajatusta Vasjakina ei teemaan tarjoa, mutta jo pelkästään se, että hän kirjoittaa näistä asioista niin suoraan ja avoimesti venäläisessä kontekstissa, tekee siitä kiinnostavaa. Kuten Vasjakina suomalaisille lukijoille osoitetussa esipuheessaan sanoo: Vaikka Suomi ja Venäjä ovat rajanaapureita, minusta tuntuu kuin kirjoittaisin planeettainvälistä viestiä. Siinä viestissä on kuitenkin yllättävän paljon tuttua ja se on näinä aikoina tärkeää huomata.

Romaanin on suomentanut Riku Toivola, joka kirjan lopussa myös lyhyesti asettaa kirjan tämän päivän kontekstiin. Vasjakina kirjoitti kirjan vuonna 2020 ja pietarilaistaustainen runoilija ja tutkija Polina Barskova kirjoitti kirjan saatesanat vuoden 2020 syksyllä. Suomennoksen lopussa olevassa tekstissä Barskova vertaa kirjan kuolemateemaa alkavaan koronakriisiin. Parissa vuodessa tilanne on muuttunut rajusti, ja kuten Toivola toteaa, varsinkaan Venäjän kohdalla kuolemasta ei tule enää mieleen korona, vaan hyökkäyssota Ukrainassa ja valtion yhä tiukentuva kontrolli ja sananvapauden rajoittaminen. Voi vaan toivoa, ettei Vasjakinan kaltaisia rohkeita nykykirjailijoita vaienneta siellä kokonaan.

Täältä löydät muut Moskovan kiellettyjen kirjojen listalta lukemani teokset: Moskovan lista.

Oksana Vasjakina:
Haava
Рана (2021),
suom. Riku Toivola
Otava 2023

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Kirjavinkit
Marjatan kirjat ja mietteet

Sinua voisi myös kiinnostaa

Maria Reva: Endling

Maria Stepanova: Kadoksiin

Rachel Cusk: Mykkäkoulu

Ágota Kristóf: Iso vihko

Kira Jarmysh: Naisten selli nro 3

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule

Maggie Nelson: Jane – eräs murha / Punaiset osat

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Seuraa Kirjaluotsia

#moskovanlista äiti autofiktio feminismi Haava homoseksuaalisuus kuolema lesbous Oksana Vasjakina runous ruumiillisuus Venäjä