Han Kang: Älä jätä hyvästejä

Etelä-Korea, Gummerus, Han Kang, Käännöskirjallisuus 02/11/2024 0 kommenttia

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

Edellinen

Richard Powers: Playground

Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Tungen koko ruumiini jalkateriä lukuun ottamatta toppatakin sisään ja upotan pääni poskia myöten syvälle huppuun, mutta lunta sataa silti oikealle nenänsivulleni ja silmäluomilleni. Annan lumen kerrostua kasvoilleni, sillä jos pyyhkisin sen kädelläni, palloksi kertynyt ruumiini avautuisi, ja ennen kaikkea niin tuottamani lämpö karkaisi. Tärisevää leukaani särkee niin, että puren lumen peittämää, jäykkää hihaa kun mielessäni välähtää. Vesi ei katoa vaan kiertää ikuisesti. Ei voida sanoa, etteivät kasvoilleni putoilevat lumihiutaleet ole samoja, joita putoili Inseonin kasvoille tämän lapsuudessa. Päästä irti polvistani, kun mieleeni muistuvat seuraavaksi ihmiset, jotka Inseonin äiti oli nähnyt koulun hiekkakentällä. Pyyhin turran nenäni ja silmäluomeni. Ei voida sanoa, ettei käteeni nyt tarttunut lumi ole lunta, jota kerrostui silloin heidän kasvoilleen.

– Han Kang: Älä jätä hyvästejä

Han Kangin uusin suomennettu romaani Älä jätä hyvästejä saapui minulle noudettavaksi kirjastosta juuri samana päivänä kun Hanille myönnettiin Nobel-palkinto. Onneksi olin jo valmiiksi Han Kang-fani ja tehnyt kirjastovarauksen hyvissä ajoin. Muuten kirjaa saisi varmasti jonottaa pitkään, sillä sen painos myytiin kustantajaltakin heti loppuun palkintouutisen jälkeen. Ajoituksessa oli siis jotain mystistä, mutta tietty mystisyys kuuluu aasialaiseen kirjallisuuteen muutenkin. Tai ehkä se vain tuntuu siltä länsimaalaisen silmin, sillä Aasian maissa esimerkiksi rajaan elävien ja kuolleiden välillä suhtaudutaan joustavammin kuin meillä. Esimerkiksi edesmenneiden läheisten aaveita tyynnytellään ruokauhrein ja rahalahjoituksin, kuten taiwanilaisen Kevin Chenin romaanissa Aavekaupunki. Myös Älä jätä hyvästejä -romaanissa liikutaan aaveiden keskellä ja jää lukijan tulkittavaksi, kuinka vahvasti kirjan minäkertoja on lopulta itse kiinni elämässä.

Han Kangin intensiivinen ja monitasoinen kerronta tosiaan muistuttaa kummitustarinaa, joka on syntynyt Etelä-Korean myrskyisän menneisyyden ahdistavista tapahtumista. Kirjailija Gyeongha elää eristyksissä, kärsien lamaannuttavista päänsäryistä ja painajaisista, joita hän pitää Gwangjun opiskelijamellakoihin liittyvän kirjansa tutkimustyön aiheuttamina. Gwangjun tapahtumista kertova teos muistuttaa Hanin Ihmisen teot -romaania, joten jonkinlaisia viitteitä omakohtaisuuteen romaanista voi löytää. Gyeonghan unia hallitsevat makaaberit mielikuvat, joissa sotilaat uhkaavat hyökätä hänen kimppuunsa, siepata hänet ja aiheuttaa sietämätöntä kipua. Gyeonghan pyrkimykset vetäytyä ulkomaailmasta keskeytyvät kuitenkin yllättäen, kun hänen hyvä ystävänsä Inseon pyytää häneltä apua.

Inseon asuu lapsuudenkodissaan Jejun saarella, mutta vakavan onnettomuuden vuoksi hän on nyt sairaalassa Soulissa. Hän pyytää Gyeonghaa huolehtimaan papukaijastaan Amasta, joka todennäköisesti kuolee, jos Gyeongha ei ehdi ajoissa paikalle. Myrskytuulen ja taukoamattoman lumisateen halki Gyeongha aloittaa raskaan matkansa Inseonin kotiin. Matkan, joka vie hänet pois Gwangjun lohduttomuudesta kohti Jejun traumaattisia maisemia. Älä jätä hyvästejä käsittelee pitkään Koreassa vaiettua Jejun saaren verilöylyä vuonna 1948, jossa Yhdysvaltain tukema Korean hallitus tukahdutti verisesti kommunistisen työväenpuolueen kapinan. Kommunistien vainot ja teloitukset jatkuivat myös Korean sodan aikana. Arviolta 10 prosenttia Jejun väestöstä surmattiin. Poltetun maan taktiikalla kylät hävitettiin, ja mikään terrorin keino – kidutuksesta joukkoraiskauksiin ja joukkomurhiin – ei ollut liikaa. Uhrien joukossa oli myös lapsia ja vastasyntyneitä. Romaanissa käsitellään ylisukupolvista traumaa, joka vaikuttaa niin yksilö- kuin kansallisellakin tasolla. Romaani pyrkii luomaan muistamisen kautta mahdollisuutta osittaiseen eheytymiseen tunnustamalla historian, ja muistuttamalla siitä, että menneisyys on aina läsnä nykyhetkessä.

Han Kangin teokset ovat aina kauneuden ja kauheuden liittoja. Sitä tämä romaani on erityisen vahvasti. Han kuvaa syvästi järkyttävän tarinan, mutta esittää sen hienovaraisen kirkkaalla ja niukan kauniilla proosalla. Fragmentaarisessa kerronnassa unenomaiset ja lyyriset kohtaukset vuorottelevat tarkkojen dokumentaaristen kuvausten kanssa. Han kietoo menneisyyden ja nykyisyyden yhteen niin tiiviisti, että lukija voi tuntea, kuinka 80 vuodessa tapahtumien kauheus ei ole lainkaan himmentynyt. Hän ei liitä yhteen ainoastaan mennyttä ja nykypäivää, vaan myös unen ja todellisuuden, muistin ja unohduksen, trauman ja rakkauden. Ne ovat asioita, jotka voivat elää rinnakkain ja tehdä toisensa mahdollisiksi. Sotien aiheuttamat ylisukupolviset traumat ovat tuttu teema myös kotimaisessa kirjallisuudessa ja jännällä tavalla tämä romaani vertautuu esimerkiksi Tommi Kinnusen romaaniin Kaarna, jossa käsitellään meillä pitkään vaiettuja neuvostopartisaanien iskuja ja niiden uhrien kärsimyksiä monessa polvessa. Kun Kinnusen kirjassa päähenkilö on kasvattanut itselleen paksun kaarnan suojatakseen itseään traumaattisilta muistoilta, Hanin romaanissa lumi uhkaa peittää epämukavat totuudet alleen.

En vieraillut Jejun saarella kirjan sivujen välityksellä ensimmäistä kertaa. Samaisesta joukkomurhasta ja laajemmin Korean verisestä historiasta kertovat Lisa Seen romaani The Island of Sea Women ja Mary Linn Brachtin White Chrysanthemum, joista tein joitakin vuosia sitten yhteispostauksen. Molemmissa romaaneissa päähenkilöinä ovat Jejun saaren sukeltajanaiset. Jejun saari on tunnettu matriarkaalisesta haenyeo-kulttuuristaan, jossa naiset elättävät perhettä sukeltamalla merenantimia ja miehet huolehtivat lastenhoidosta. Viimeisistä haenyeo-sukeltajanaisista ilmestyi juuri hieno dokumenttielokuva The Last of the Sea Women (Apple TV+). Perinteinen elinkeino on uhattuna ja nämä oikean elämän merenneidot ovat suurin osa 60–80-vuotiaita.

Han Kang ei mainitse sukeltajanaisia romaanissaan ja sen tavallaan ymmärtää. Tässä romaanissa nimittäin Jeju on poikkeuksellisen kylmäaallon kourissa ja aaltojen sijaan sukelletaan lumikinoksiin, kun lumimyrsky peittää saaren menneisyyden valkoiseen suruhuntuun. Suomalaiselle lukijalle lumen kuvaaminen ei ole kovin eksoottista, mutta silti lumouduin Hanin tavasta kuvata lunta niin moniaistisesti ja monimerkityksellisesti. Hän käyttää tehokkaasti metaforia ja symboleja ylikuormittamatta tekstiä. Lumi, linnut ja puut sisältävät moninaisia merkityksiä ja toimivat osittain viittauksina myös Hanin muihin teoksiin. Lumi on valkoista, puhdasta ja rauhallista, vaikka samalla se paljastaa isän ja tyttären jalanjäljet heidän etsiessään turvaa luolasta, jonne he piiloutuvat kuolemanpartiolta. Lumi symboloi myös menneisyyden epämukavien totuuksien peittämistä, kun hallitus yrittää häivyttää niitä ihmisten muistista. Lumihiutaleiden sulaminen maahan taas edustaa katoamista – kadonneiden sukulaisten ja teloitettujen ruumiiden poissaoloa. Inseonin äiti oli yksi niistä, jotka kävivät tunnistamassa kaivokseen hävitettyjä ruumiskasoja.

Tämä romaani on yllättäen pienen ajan sisällä jo toinen lukemani romaani, jossa kirjailijakertoja eristäytyy asuntoon hoitamaan ystävänsä papukaijaa. Näinkin yllättäviä teemoja voi siis romaaneissa toistua. Se toinen romaani on Sigrid Nunezin The Vulnerables, jossa kirjailija muuttaa koronapandemian aikana ystäviensä asuntoon papukaijavahdiksi. Hanin romaanissa papukaijalla on kuitenkin traagisempi ja symbolisempi merkitys. Inseonin pihalla oksiaan heilutteleva puu taas muistuttaa Han Kangin aiemmasta teoksesta Vegetaristi. Lumen ja valkoisen värin lisäksi toinen vahva väri romaanissa on tietysti verenpunainen ja erityisesti veriset sormet. Inseon leikkaa katki sormensa työstäessään muistomerkiksi suunniteltua taideinstallaatiotaan ja sairaalassa hoitaja joutuu kolmen minuutin välein pistämään neuloja hänen avonaiseen haavaansa pitääkseen hermoston elossa. Tämä muistuttaa sekä kidutuksen hetkistä että hetkistä, joissa rakkaus ja epätoivo sekoittuvat. Inseonin äidillä oli tapana pistää neulalla Inseonin sormeen helpottaakseen painajaisia ja äiti myös tiputti sormestaan lämmintä verta kuolevan pikkusisarensa suuhun yrittäessään pitää tämän hengissä. Tällaiset symbolien toistot antavat kirjalle kauniin, tekstin alla kytevän yhtenäisyyden ja kutsuvat lukijan tulkitsemaan niiden merkityksiä.

Tämän romaanin ja edellisen suomennoksen Valkoinen kirja on suoraan koreasta suomentanut Taru Salminen, vanhemmat käännökset on tehnyt englanninnoksen pohjalta Sari Karhulahti. Älä jätä hyvästejä on varmasti ollut haastava käännettävä, sillä kirjassa on ilmeisesti käytetty jonkin verran myös Jejun saaren omaa murretta. Suomennos on kuitenkin sujuvalukuinen ja sitä lukiessa tuntee kiitollisuutta siitä, että on joku, joka pystyy välittämään nobelistin ajatuksia ja koreankielistä kirjallisuutta pienelle kotimaiselle kielellemme. Onneksi Taru Salminen myös nykyään opettaa Turun yliopistossa korean kieltä, joten saamme varmasti jatkossa nauttia laajemminkin koreankielisestä kirjallisuudesta useamman suomentajan taidoilla.

Han Kang:
Älä jätä hyvästejä
작별하지 않는다 (2021),
suom. Taru Salminen
Gummerus 2024

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Kirjavinkit