Miehet puhuvat sodasta omanaan, miesten sotana, ja niille pahuuden mittareina on kaatuminen tai silpoutuminen. Naisten sodasta ei puhuta, eikä heidän pelostaan, ei pommituksista, ei nälkään tai sairauksiin kuolleista vastasyntyneistä vauvoista – saati sitten pahemmista. Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin.

Laina on kuullut, kuinka täälläkin oli tehty samanlaisia iskuja kuin Lapin joenmutkan kylässä, ja liittynyt veteraaniliiton naisjärjestöön löytääkseen kaltaisiaan. Kukaan ei kuitenkaan puhunut kotirintaman tapahtumista, vaan kokous toisensa jälkeen kuolleita sotilaita oli kunnioitettu niin kovasti, etteivät elävien murheet tuntuneet tärkeiltä. Sodassa kaatuneet miehet on kerätty sankarihautoihin, joille seurakunta pystytti kivet, mutta naisille ei niissä ole sijaa. Kaikkia ei edes etsitty haudattavaksi. Siihen, mitä rajakylien asukkaille oli tapahtunut, viitattiin vain lyhyin sivulausein. Puhuttiin mieluummin kunniasta kuin häpeästä.

Tommi Kinnunen: Kaarna

Tommi Kinnusen uudessa romaanissa Kaarna ollaan ylisukupolvisen trauman ytimessä. Teemana on pitkään vaietut neuvostopartisaanien iskut Pohjois-ja Itä-Suomen kyliin jatkosodan aikana. Partisaanijoukot tekivät 45 iskua syrjäisiin kyliin ja surmasivat yli 150 siviiliä, joista suuri osa oli lapsia ja naisia. Romaanin inspiraationa on erityisesti isku Seitajärven kylään heinäkuussa 1944. Romaanin nykyhetkessä muistisairas Laina on puhekyvyttömänä sairaalassa ja hänen ikääntyneet lapsensa Martti, Eeva ja Marja kokoontuvat suunnittelemaan lähestyviä hautajaisia, vaikka äiti vielä sitkeästi pitääkin elämän syrjästä kiinni. Kaksoset Eeva ja Marja ovat rakentaneet elämänsä etelään ja heidän suhteensa äitiin ja kotiseutuun ovat viilenneet. Lempeä Martti elelee poikamiehenä lapsuuskylässä ja jaksaa paremmin hoitaa ja ymmärtää ankaraa äitiään. Hän aavistelee, että äidin kovuuden takana piilee traumaattisia kokemuksia, joista hänellä itsellään on vain välähdyksenomaisia muistikuvia. Nyt äidiltä ei voi enää kysyä, mikä hänet rikkoi.

Laina on avioliiton kautta päätynyt nykyiselle asuinpaikalleen neljäntienristeyksen kupeeseen eli Kinnusen muista kirjoista tuttuun Kuusamoon. Lapsuuskotinsa eli pienen pohjoisen syrjäkylän ja sen sodanaikaiset tapahtumat Laina haluaisi unohtaa ikiajoiksi. Romaanissa kuljetaan piinaavasti takaperin kohti kesän 1944 tapahtumia. Kinnunen hallitsee tarinankerronnan suvereenisti ja tarkasti rajatut kohtaukset ovat hyvin elokuvallisia. Tällä tarkasti viritetyllä kerronnalla suhteellisen tiiviiseen romaaniin on saatu hämmästyttävän paljon yhden perheen elettyä elämää sotatraumojen varjossa. Partisaanien järkyttävä hyökkäys muutti Lainan elämän peruuttamattomasti, mutta sota on jättänyt jälkensä häneen myös muilla tavoin. Hän menetti sodassa jo lastensa isän ja uusi puoliso osoittautuu lopulta henkisesti sodan rampauttamaksi ja viinaan turvautuvaksi mieheksi. Kun Laina etsii omaan traumaansa tukea veteraaniliiton naisjärjestöstä, sielläkin vain kunnioitetaan kaatuneita ja haavoittuneita sotasankareita. Naisten ja lasten sotaa ja kärsimyksiä ei muista tai kunnioita kukaan. Siinä on jotain niin häpeällistä, että on parempi kasvattaa ympärilleen paksu kaarna suojaamaan haavoittuvaa ydintä.

Kaarna on ensimmäinen kaunokirjallinen teos aiheesta, joka on pyörinyt painajaisteni vakiokuvastona siitä asti, kun parikymppisenä luin Veikko Erkkilän tietoteoksen Vaiettu sota: Neuvostoliiton partisaanien iskut suomalaisiin kyliin (1998). Sen kuvat ja kuvaukset tapahtumista järkyttivät jo sellaisenaan, mutta yöunet menivät pitkäksi aikaa, kun juttelin asiasta sodankyläläisen mummini kanssa. Hän kertoi, miten noina kesinä pelkäsi kuollakseen, kun joutui nuorena tyttönä hakemaan lehmiä metsälaitumelta heidän pienessä syrjäkylässään. Uutiset partisaanien teoista lähiseudun kylissä olivat kantautuneet sinnekin ja jokainen oksan rasahdus ja tuulen heilauttama puu sai sydämen nousemaan kurkkuun. Vaikka asia järkytti minua, halusin tietää asiasta lisää. Luin Tyyne Martikaisen omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan tietoteoksen Neuvostoliiton partisaanien tuhoiskut siviilikyliin 1941-44: Kemi-Sompion kairan Kuosku, Maggan talot, Seitajärvi ja Lokka partisaanihyökkäysten kohteina (1998). Se keskittyy nimenomaan noihin Sodankylän alueen kyliin. Erkkilän teoksessa käytiin läpi myös oman synnyinkuntani Kuhmon alueella tehtyjä iskuja. Kirjojen dokumentaarinen ote ja järkyttävät valokuvat lapsiuhreista eivät jättäneet minua rauhaan.

Partisaanihyökkäykset olivat olleet sodanjälkeisessä Suomessa vaikeasti käsiteltävä aihe. Niitä ei varsinaisesti kielletty tapahtuneen, olihan myös iskuista selvinneitä silminnäkijöitä, mutta neuvostomyötäilyn aikakautena niistä poliittisista syistä vaiettiin. Tieto partisaanien tekemistä raaoista lasten, naisten ja vanhusten murhista eli kyllä suullisena perinteenä niissä kylissä, joissa niitä oli tapahtunut. Iskujen uhrit ja rajaseudun asukkaat joutuivat kuitenkin kantamaan surunsa ja traumansa yksin. Erkkilän ja Martikaisen kirjat julkaistiin molemmat vuonna 1998 ja vasta silloin vaiettu teema tuli laajempaan julkiseen tietoisuuteen. Julkisuus johti lopulta myös KRP:n tekemään esitutkintaan. Veikko Erkkilä on myöhemmin julkaissut kirjan Viimeinen aamu: neuvostopartisaanien vaietut jäljet (2011), jossa hän kertoo tuon rikostutkinnan vaiheista ja venäläisistä arkistoista löytämistään tiedoista.

Kinnusen romaanissa Laina ei ole halunnut puhua iskuista edes läheisilleen, joten hänen lapsensa eivät tiedä noista tapahtumista mitään. Puhumattomuuden kulttuuria ja ylisukupolvisia traumoja Suomessa riittää sota-ajoilta. Romaanin saamasta lukijapalautteesta päätellen monelle partisaanien iskut ovat edelleen uutinen. Hyvä siis, että Kinnunen nostaa upealla romaanillaan taas laajempaan päivänvaloon nämä kammottavat sotarikokset. Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta, että vastaavaa luultavasti tapahtuu tälläkin hetkellä ukrainalaisissa kylissä. Uskoisin, että Kinnunen on käyttänyt noita mainittuja Erkkilän ja Martikaisen teoksia lähteenä romaania kirjoittaessaan, mutta valitettavasti romaanissa ei ole mitään lähdelistaa. Eihän romaanissa toki tarvitsekaan. Halusin noita tietokirjoja tässä yhteydessä nostaa esiin, jos joku muukin kiinnostuu tutustumaan tähän raskaaseen mutta tärkeään aiheeseen tarkemmin. Romaanina Kaarna onnistuu välittämään aiheesta olennaisen, sodan terrorin monitahoiset vaikutukset myös aleneville polville. Kerronta on vahvaa, mutta siinä mielessä armollista, että pahimmilta painajaisilta säästyin. Onneksi romaanissa ei ole kuvia, jos kauhuestetiikkaa henkivää kansikuvaa ei lasketa.

Helmet-lukuhaaste 2024:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 27 – Kirja kertoo jälleenrakentamisesta.

Tommi Kinnunen:
Kaarna
WSOY 2024

Muissa blogeissa:
Kirjallisuustoimittaja
Kirjavinkit
Kirjojen kuisketta
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Merja Mäki: Ennen lintuja

Rosa Liksom: Väylä

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Pintti

Seuraa Kirjaluotsia

helmet2024 helmethaaste Kaarna partisaanit puhumattomuus sisarukset sota Tommi Kinnunen traumat