menu Menu
Viola Ardone: Lasten juna
Ardone Viola, Aula & co, Italia, Käännöskirjallisuus 16/05/2022 2 kommenttia
Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa Edellinen Douglas Stuart: Young Mungo Seuraava

Käännyn käytävällä ja palaan kohti omaa osastoani. En mene sisään. Käytävässä on istuin, istun sille ja nojaan otsani ikkunaan. Ulkona on pimeää, mitään ei näy. Missähän me nyt olemme, kuinka kaukana kotoa ja kuinka pitkän matkan päässä määränpäästä, mikä se sitten onkaan. Lasi on kylmä ja kostea ja kasvoni tuntuvat märiltä. Parempi niin: jos minua alkaa vaikka itkettää, sitä ei voi huomata. Maddalena huomaa kuitenkin, hän tulee luokseni ja silittää poskeani. Ehkä uni ei ole halunnut tulla hänenkään luokseen.

“Miksi itket”, hän kysyy. “Onko sinulla ikävä äitiäsi?”

Kätken kyyneleni mutta toivon, että hän jatkaisi silittämistä. “Ei, ei ollenkaan, en minä äidin takia itke”, minä vastaan, “vaan kenkien takia. Ne ovat hirveän ahtaat.”

“Mikset ota niitä pois, nythän on yö? Sinulla olisi mukavampi olla. Matka on aika pitkä.”

“Kiitos neiti, mutta minä pelkään, että joku kähveltää ne ja minun on taas kuljettava paljain jaloin tai jonkun toisen kengissä. Enkä minä halua enää kulkea toisten kengissä.”

Viola Ardone: Lasten juna

Italialaisen Viola Ardonen historiallinen romaani Lasten juna tuntuu tällä hetkellä karmivan ajankohtaiselta. Toisen maailmansodan jälkimaininkeihin sijoittuva romaani kertoo lapsista, joita lähetettiin etelän köyhyydestä vauraampiin oloihin Pohjois-Italiaan. Tämä oli paikallisten kommunistien keksimä keino auttaa nälästä ja puutteesta kärsiviä perheitä sodan entisestään köyhdyttämässä etelässä. Vaikka he eivät varsinaisia sotalapsia olleetkaan, samat pelot ja eron tuskat korvensivat sekä tuntemattomaan tulevaisuuteen lapsensa lähettäviä äitejä että junaan nousevia lapsia. Kaikenlaisia huhuja ja suoranaista propagandaa liikkui hankkeen ympärillä. Osa lapsista luuli päätyvänsä Venäjälle, jossa heidät syödään aamupalaksi. Todellisuudessa monen lapsen olot kohenivat pohjoisessa niin paljon, että moni jäi sille tielleen. Lapset asetetaan siis mahdottoman valinnan eteen: palatako äidin luo samaan köyhyyteen josta lähti vai jäädäkö pohjoisen yltäkylläisyyteen ja parempiin tulevaisuudennäkymiin?

Romaanissa seurataan 7-vuotiaan Amerigon matkaa Napolista kohti tuntematonta pohjoista. Kotonaan Napolissa Amerigo viettää aikansa lähinnä kaduilla talsien, paljain jaloin tai toisten kengissä. Hän on kehittänyt ajanvietteeksi pelin, jossa saa pisteitä bongaamalla ehjiä kenkiä ihmisten jaloista – täysin uusista kengistä saa kultatähden. Amerigo asuu kahden äitinsä kanssa. Veli Luigi on kuollut ennen Amerigon syntymää ja äiti väittää Amerigon isän lähteneen Amerikkaan. Amerigo Speranza (=toivo) ei siis lakkaa toivomasta, että hänen isänsä palaa Amerikasta rikkaana miehenä ja näyttää kaikille. Koulua Amerigo ei enää käy, sillä opettaja vain läimäytteli häntä avokämmenellä. Nyt hän kerää lumppuja, jotka äidin “ystävä” Capa ‘e fierro myy markkinoilla ihmisille, jotka ovat vieläkin köyhempiä kuin he. Lupaus aivan uudesta kenkäparista saa Amerigon innostumaan mahdollisuudesta nousta junaan ja matkustaa pohjoiseen. Niin äiti saattaa hänet junaan, jossa ystävällinen nuori kommunisti Maddalena ottaa jännittyneet lapset suojelukseensa. Junan jo liikkuessa, lapset riisuvat juuri saamansa lämpimät talvitakit ja heittävät ne ikkunasta äideilleen. Ehkä ne lämmittävät Napoliin jääneitä sisaruksia tai ne voi myydä tai vaihtaa ruokaan.

Niin alkaa jännittävä junamatka, joka fyysisen etäisyyden lisäksi puskee henkistä välimatkaa Amerigon ja äidin välille. Alun epävarmuuksien ja hylätyksi jäämisen pelon jälkeen Amerigo saa uuden kodin yksin asuvan ja lapsettoman Derna-rouvan luota. Ystävällisen Dernan lisäksi Amerigo pääsee osaksi Dernan serkun Rosan perhettä. Perheen nimikin toivottaa hänet tervetulleeksi: Benvenuti. Perheeseen kuuluu kolme poikaa, joista tulee alkukankeuksien jälkeen Amerigolle kuin veljiä. Perheen isä Alcide on pianonvirittäjä ja huomaa Amerigon musikaalisen lahjakkuuden. Amerigo saa autella työpajalla ja Alcide lahjoittaa hänelle oman viulun ja soittotunteja. Se tulee merkittävästi muuttamaan hänen elämänsä kulun. Amerigo saa myös huomata, että koulunkäynti voi olla jotain muuta kuin läimäysten vastaanottamista. Muutenkin ihmisten lempeys ja huolenpito saa hänen päänsä pyörälle. Ja tietysti ruoka: kaikki uudet, ihmeelliset maut ja se yksinkertainen fakta, että ruokaa on tarjolla riittävästi. Että tällaistakin voi olla!

Vaikka äitiä onkin välillä ollut ikävä, paluu kotiin ei ole helppo. Taakse jää helppo elämä, kaikki mahdollisuudet ja rakkaat uudet ihmiset. Osa ystävistä päättää jäädä, mutta Amerigo tuntee myös lojaaliutta äitiään kohtaan. Ystävä Tommasino palaa myös, mutta hänen pohjoinen perheensä jatkaa pojan taloudellista tukemista ja yhteydenpitoa. Amerigo odottaa samaa, mutta pettyy kun luvattuja kirjeitä ei kuulu. Myös välit äidin kanssa kiristyvät ja eräs riita kärjistää tilanteen ja saa Amerigon tekemään äkkinäisen ratkaisun, joka muuttaa hänen elämänsä suunnan ja josta hän kantaa syyllisyyttä vanhoille päiville asti. Romaanin viimeisessä osassa palataankin aikuisen Amerigon kanssa Napoliin kohtaamaan noita tunteita ja saadaan tietää, miten hänen elämänsä on mennyt.

Lasten juna on kiinnostava ja otteessaan pitävä romaani historiallisesta teemasta, josta en ollut aiemmin tietoinen. Jopa 70 000 lasta siirrettiin etelän kaupungeista pohjoiseen. Ensimmäinen juna lähti Roomasta vuonna 1946 ja myöhemmin näitä “onnellisuuden junia” lähti Napolista, Sisiliasta ja Cassinosta kohti Emilia-Romagnan ja Toscanan maakuntia. Ardone kirjoittaa valloittavasti pienen pojan näkökulmasta. Aikuisen Amerigon näkökulmasta kirjoitettu viimeinen selittävä osa tuntui siihen verrattuna ankealta ja turhalta. Olisin mieluummin viipynyt pidempään pienen Amerigon matkassa ja kohdannut hänen ratkaisunsa aiheuttamat reaktiot tuoreeltaan eikä vuosien päästä suodatettuna. Kirjassa leikitellään muuten hauskasti nimillä. Päähenkilön sukunimen Speranza toiveikkuus kohtaa pohjoisessa Benvenutin perheen vieraanvaraisuuden ja heidän lastensa vallankumouksellisuuden: Revo, Lucio, Nario (=esp. revolucionario). Lasten juna on menestynyt hyvin maailmalla, se on käännetty jo 25 kielelle. En ihmettele. Minäkin uppouduin Amerigon tarinaan niin, että luin sen yhden sateisen päivän aikana lähes yhdeltä istumalta.

Viola Ardone:
Lasten juna
Il treno dei bambini (2019),
suom. Laura Lahdensuu
Aula & Co 2022

Muissa blogeissa:
Donna Mobilen kirjat
Kirjarouvan elämää
Kirja vieköön!
Kirjojen kuisketta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

Italia jälleenrakennus kommunismi köyhyys lapsikertoja Lasten juna väestönsiirto Viola Ardone


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Tässä maailmantilanteessa pikku Amerigon kohtalo kosketti erityisesti. Hienoa lapsikuvausta. Minäkin olin hämmästynyt, kun kirjan lopussa siirryttiin vuosikymmeniä ajassa eteenpäin enkä ollut kuullut aiemmin mitään näistä onnellisten junista.

    1. Tästä kirjasta oli tosiaan helppo löytää yhtäläisyyksiä nykytilanteen kanssa ja tietysti mieleen nousi myös Suomen sotalapset, joista monet kokivat olot Ruotsissa niin paljon parempina kuin kotona. Edesmennyt mummini oli yksi heistä. Ihan turha ja ankea oli minusta tuo lopetus, olisi vaan pysytty pidempään pikku-Amerigon matkassa.

keyboard_arrow_up