Palasin kylään lähes juoksujalkaa. Sen sijaan, että olisin kääntynyt mummin huvilalle päin, suuntasin kohti maatilaa. Puomi oli auki. Astellessani vanhaa lammasreittiä pitkin talolle minusta tuntui samalta kuin olisin syöksähtänyt suoraan sisälle lapsuudenmuistoon, muistoon joka oli pysynyt koskemattomana ja vain odottanut minua. Jokainen yksityiskohta, jokainen puu, jokainen kivenkolo olivat minulle tuttuja.
Bern istui viiniköynnöskatoksen alla seurassaan muita nuoria. Emmin hetken, sillä hän ei eleelläkään rohkaissut minua käymään heidän luokseen, vaikka olikin jo huomannut minut. Siitä huolimatta olin hetkeä myöhemmin viiniköynnöskatoksen alla heidän kanssaan. Bern ja minä, Tommaso ja Corinne, Danco ja Giuliana: siinä olivat ihmiset, joiden kanssa jakaisin elämäni seuraavien vuosien ajan, elämäni ehdottomasti parhaat vuodet, jotka olivat samalla alkusoittoa elämäni pahimmille vuosille.
Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Italialainen Paolo Giordano oli tänä vuonna yksi harvoista ulkomaisista kirjailijavieraista Helsingin Kirjamessuilla ja oli ilo päästä häntä tapaamaan. Kuuntelin häntä sekä medialle ja bloggaajille järjestetyssä tilaisuudessa että Akateemisen lavalla, jossa häntä haastatteli italiaksi suomentaja Leena Taavitsainen-Petäjä. Messuraportistani löytyy näistä kohtaamisista lisää kuvien kera. Olen aiemmin lukenut Giordanolta ainoastaan covid-pandemiaa käsittelevän teoksen Tartunnan jälkeen, jonka hän kirjoitti tuoreeltaan pandemian ollessa Italiassa pahimmillaan keväällä 2020. Eräänlainen epidemia on käynnissä myös romaanissa Jopa taivas on meidän, joka sijoittuu eteläitalialaiseen Apulian maakuntaan. Valtavista oliivilehdoistaan tunnettu seutu kärsii bakteeriperäisestä kasvitaudista, joka on levinnyt Etelä-Amerikasta tuotujen koristekasvien mukana ja tuhonnut miljoonittain oliivipuita. Romaanin nuoret päähenkilöt suhtautuvat intohimolla oliivipuiden suojeluun ja luonnonmukaiseen elämään.
Romaanin kertoja on torinolainen Teresa, joka viettää kesälomat isänsä lapsuudenkodissa Apuliassa, pienessä Spezialen kylässä. Yhtenä kesänä hän tutustuu naapurissa sijaitsevan maatilan poikiin. Karismaattisen Cesaren hoivissa kasvaneet Bern, Nicola ja Tommaso ovat kuin veljeksiä, mutta vain Nicola on Cesaren oma poika. Bern on Cesaren siskon poika ja Tommaso orpokodin kasvatti. Cesare ja hänen vaimonsa Floriana noudattavat aivan omanlaistaan kasvatustapaa Raamattuun, ruumiilliseen työhön ja pitkiin kasvatuskeskusteluihin tukeutuen. Maatila ja omalaatuinen poikakolmikko kiehtovat Teresaa, etenkin vahvatahtoinen Bern. Teinivuosina Teresa ja Bern rakastuvat ja alkaa monimutkainen ja monivaiheinen suhde, joka sysää Teresan ja koko poikakolmikon elämänpolut uusiin odottamattomiin suuntiin.
Jopa taivas on meidän on runsas lukuromaani, joka pitää tiiviisti otteessaan. Olisihan tuota muhkeutta toki voinut tiivistääkin, mutta toisaalta viihdyin näiden henkilöiden parissa hyvin ja jännityksellä seurasin heidän tarinoidensa käänteitä. Ja niitähän riittää. On omituisia kasvatustapoja, hämmentyneiden teinien sekoiluja, väärinkäsityksiä ja valheita, intohimoa ja mustasukkaisuutta, vastuun pakoilua ja vapauden kaipuuta, kommuunielämää ja omavaraistaloutta, ideologiaa ja ääriajattelua, lapsettomuutta ja muita murskaantuneita unelmia. Periaatteessa kaikilla kirjan henkilöillä on hyvät aikeet, mutta kyseenalaiset metodit noiden hyvien aikeiden toteuttamiseen. Väärät valinnat kasautuvat ja ajavat heitä koko ajan ahtaampaan nurkkaan, Bernin kohdalla todella kouriintuntuvan konkreettisesti ahtaaseen rakoon.
Kerronnallisesti romaani haastaa ainakin pitkillä luvuillaan. Jos olet kuin minä ja haluat lukea luvun aina loppuun, tätä kirjaa ei kannata lukea kovin väsyneenä myöhään illalla. Oli pakko opetella vain jättämään luku kesken. Toisaalta kerronta on niin vangitsevaa ja sujuvaa, että lukemista oli siksikin vaikea keskeyttää. Montaa tylsää hetkeä kirjasta ei löydy. Välillä kerronta vaihtuu Teresan tarinasta Tommason muistoihin, joita hän romaanin nykyhetkessä kertoo Teresalle eräänä jouluyönä. Tommason näkökulmalla siis täydennetään ne aukot Teresan muistoissa, jolloin hän ei ollut läsnä poikien elämässä. Tämä toi kiinnostavan rakenteellisen lisäkerroksen romaaniin, kun tietyt asiat valkenivat yhtä aikaa sekä päähenkilölle että lukijalle. Jopa taivas on meidän on sielultaan todella italialainen romaani. En osaa sitä selittää, mutta sen vain tuntee lukiessa. Jotain ferrantemaista pinnan alla kuplivaa näissä kaikissa henkilöissä on. He eivät ole suoraan hyviä tai pahoja, ehkä he vaan ovat intohimoisen elämän marinoimia. Ainakin tämän romaanin maailmassa marinoituu lukijana mielellään.
Paolo Giordano:
Jopa taivas on meidän
Divorare il cielo (2018),
suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
Aula & Co 2021
Arvostelukappale
Muissa blogeissa:
Kirjakaapin kummitus
Kirja vieköön!
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
ideologia Italia Jopa taivas on meidän luonnonsuojelu nuoruus Paolo Giordano rakkaus
Tämä on ollut lukupinossani jo ties kuinka kauan, sain sen yhdeltä bloggaajalta ihan omaksi. Odotan kyllä tähän uppoutumista.
Tämä onkin tosi upottava romaani, minun oli ainakin vaikea laskea käsistäni. Luvut ovat tosiaan pitkiä, joten kannattaa varautua lyhyisiin yöuniin, jos meinaa lukea luvun loppuun 😂
Kuuntelin tämän äänikirjana. Ehkä se vaikutti siihen, että en jaksanut paneutua rönsyilevään tarinaan tai ehkä hetki oli väärä.
Ymmärrän. Tämä ei varmastikaan äänikirjana toimi ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Rönsyilevään tarinaan on vaikeampi kuunnellessa keskittyä eikä kuuntelua ehkä jaksa niin pitkiä jaksoja kuin itse lukiessa. Minusta tämä romaani vaatii sellaisia pitkiä sessioita, uppoutumisaikaa. Toivottavasti oli edes hyvä lukija 😄