menu Menu
Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa
Atena, Eilittä Anna-Maria, Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi 19/05/2022 4 kommenttia
Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras Edellinen Viola Ardone: Lasten juna Seuraava

Lotta halusi, että viemme Alman päiväkotiin, vaikka olisimme voineet ihan hyvin viettää mukavan vapaapäivän kolmestaan. Ylimääräiset vapaapäivät kuitenkin häiritsevät Lotan mukaan Alman ryhmäytymistä, hän kun tutustuu toisiin kuulemma niin hitaasti. Me noudatamme totta kai Lotan toivetta, vaikka Vuokko jupiseekin, että harvassa ovat ne päivät, jotka saamme lapsenlapsiemme kanssa viettää. Hän olisi halunnut nähdä, miten Alma toimii, kun hän ei voi tukeutua koko aikaa Aatokseen.

”Ryhmäytyminen ja ryhmäytyminen, kyllä Almala on täsä elämäsä vielä vuosikymmeniä aikaa ryhmäytyä. Sitä paitti kaikki eivät ryhmäy’y koskhan, eikä siinä ole minun mielestäni mithän väärää.”

En antaudu nyt mukaan Vuokon pohdintoihin muuten kuin myöntelemällä passiivisesti. Jos lähden häntä höystämään, hän saa vain lisää vettä myllyynsä. Me voimme ihan hyvin vähän katsella ympärillemme, kävellä rannassa ja käydä Kauppahallissa sopalla. Siellä olemme käyneet Lotan kanssa ja tiedämme, kuinka ravintolassa tulee toimia. Matka on juuri sopiva, eikä edes tuule kylmästi.

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Anna-Maria Eilittän toinen romaani Tämäkin hämärä katoaa on arkisen kaunis kuvaus ihmisistä muutosten pyörteissä. Romaani on vahvasti kiinni tässä ajassa pandemioineen, mutta käsittelee niin perustavanlaatuisia ihmisenä olemisen puolia, että tuntuu siinä mielessä myös ajattomalta. Kirjassa on kolme kertojaa: Lapissa asuva pariskunta Vuokko ja Eino sekä heidän Helsingissä asuva tyttärensä Lotta. Ruuhkavuosia elävän Lotan elämän rakennustelineet huojuvat, vaikka taloudelliset ja sosiaaliset puitteet ovat tiptop-kunnossa. Helsingin paraatipaikalla meren ääressä asuva perhe ei edes ehdi nauttia ylellisyyksistään, kun sekä Lotta että miehensä Riku keskittyvät uriinsa. Lapset Aatos ja Alma ovat tottuneet vanhempien kiireeseen ja poissaoloon ja käsittelevät sitä omilla tavoillaan. Nyt lapset saavat viettää viikonlopun isovanhempiensa Vuokon ja Einon kanssa, jotka on hälytetty Lapista saakka lapsenvahdeiksi. Lotta on ilmoittanut vanhemmilleen, että hän ja Riku tarvitsevat yhteisen parisuhdeloman. Todellisuudessa he lentävät eri kaupunkeihin, Riku ystäviensä kanssa Berliiniin ja Lotta yksin Roomaan.

Vuokko ja Eino näkevät kyllä tyttärensä kulissien läpi, mutta antavat tälle tilaa ratkoa omat ongelmansa. Lotan elämä tuntuu niin vieraalta heidän vinkkelistään katsottuna. Ylisuuri huoneisto Merisatamanrannassa, outoa taidetta seinillä, täysin vieraita huonekasvilajikkeita eikä keittiön kaapeissa ole edes vetimiä. Aatos ja Almakin puhuvat niin pikkuvanhasti ja käyttävät sanastoa, josta isovanhemmat eivät ymmärrä mitään. Aatos on kyllä reipas ja omatoiminen poika ja Alma on mainio tapaus, kun hänen varautuneisuutensa vähän karisee. Päiväkodissa Almalla on haasteita sosiaalisissa suhteissa, mutta suorapuheinen Vuokko tyrmää höpötykset ryhmäytymisen tarpeellisuudesta: ”..kyllä Almala on täsä elämäsä vielä vuosikymmeniä aikaa ryhmäytyä.” Vuokolla ja Einolla sen sijaan on jo elämän ehtoo käsillä ja takana yhteiset muistot ja jaettu elämä. Kaivopuiston rantoja kävellessä ja sähköpotkulautoja väistellessä tulee ikävä kotia, pihan variksia, Tuhma-koiraa, ja Valoa, avuliasta naapurinmiestä.

Ajattelin ensin, että kirja keskittyisi Lotan ja Rikun aviokriisiin, mutta ilahduin huomatessani, että Vuokko ja Eino ovat keskeisempiä tarinassa. Vuokon ja Einon pitkä avioliitto, lämpö ja tuttuus heidän välillään, koskettaa. On heillä omat salaisuutensakin, joista molemmilla on kyllä omat aavistuksensa. Ne koskevat naapurin Valoa, miestä, jolle molemmilla riittää lämpimiä tunteita. Valon sairastuminen juuri pandemian aikaan erottaa ystävykset toisistaan, mutta onneksi Vuokko ja Eino saavat kahdestaan jakaa kaipauksensa. Eivät he ole itsekään enää elämänsä kunnossa ja heidän on kohdattava ja hyväksyttävä ikääntymisensä ja sairauksiensa realiteetit. Pandemia-ajan sosiaalinen eristäytyminen tuntuu vankeudelta ja he päätyvät tekemään omat ratkaisunsa. Lotalle ja Rikulle pandemia toimii herättäjänä: haluanko jatkaa kuluttavaa kulutuskeskeistä elämää, jossa työ on kaiken keskipiste? Tai ainakin Rikulle tapahtuu herätys, Lotta vaatii vähän sitkeämpää ravistelua. Lopulta mokailu töissä pakottaa hänenkin ajattelunsa uusille urille.

Tämäkin hämärä katoaa on tunnelmallinen ja elämänmakuinen romaani, yhtä aikaa arkinen ja ylevä. Se on myös helposti samaistuttava, sillä varmasti meistä jokainen on saanut pohtia elämän merkityksellisyyttä ja kyseenalaistaa omia valintojaan viime vuosien poikkeusoloissa. Itselleni kirja tuli konkreettisestikin lähelle, sillä Lotan perhe asuu omilla kotikulmillani. Olikin hauska katsella ympäristöä Vuokon ja Einon silmin. Niihin sähköpotkulautoihin minäkin meinaan törmätä lähes päivittäin. Eilittä kuljettaa tarinaa sujuvasti lyhyissä luvuissa, jotka on otsikoitu kertojan mukaan. Kerronta on täynnä tarkkoja arkisia havaintoja ja tavoittaa myös hienosti ihmismielen psykologiset syvyydet. Vähän harmittaa, etten hoksannut kuunnella tätä äänikirjana. Lukijana on Elsa Saisio ja kirjan kuunnelleiden mukaan hän lukee erityisen hyvin Vuokon ja Einon murteellisen puheen. Eilittä on kyllä tavoittanut pohjoisen puheen poljennon myös kirjoitettuna, joten hyvin se soi lukiessa myös omassa päässä. Tämäkin hämärä katoaa on pieni suuri tarina ihmisistä, jotka oppivat luopumaan ilman luovuttamista.

Anna-Maria Eilittä:
Tämäkin hämärä katoaa
Atena 2022

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Kirja vieköön!

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

Anna-Maria Eilittä ikääntyminen muutos pandemia parisuhde ruuhkavuodet sukupolvet Tämäkin hämärä katoaa vanhemmuus


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Tämä oli tosiaan pieni suuri kirja, joka upposi minuun tarkoilla havainnoillaan. Vuokko ja Eino olivat tarinan tähtiä, yhtään väheksymättä nuorempaa sukupolvea. Etenkin Alma oli mainio.

    1. Todellakin, hieno vähäeleinen helmi, jota mielellään nostaa esiin kotimaisesta tarjonnasta. Lotta oli jotenkin ärsyttäväkin tapaus, mutta Vuokko ja Eino mainioita rosoineen. Almasta tykkäsin minäkin, hän myös muistutti monella tapaa oman poikani persoonaa määrätietoisena oman tien kulkijana. Tukeudun tästä eteenpäin Vuokon viisaisiin sanoihin: ”Sitä paitti kaikki eivät ryhmäy’y koskhan, eikä siinä ole minun mielestäni mithän väärää.”

  2. Minua miellyttää, että tässä kirjassa on niin hyvin tuo vanhempien ihmisten näkökulma. Haluaisin kyllä lukea.

    1. Se oli kyllä tervetullut näkökulma. Tuntuu, että näitä ruuhkavuosikuvauksia riittää, mutta vanhuuden kuvaus on harvinaisempaa. Tässä tuli kivasti molemmat käsiteltyä.

keyboard_arrow_up