menu Menu
Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous
Aleksijevitš Svetlana, Käännöskirjallisuus, Tammi, Valko-Venäjä 16/07/2019 2 kommenttia
Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista | Naistenviikkohaaste 2019 Edellinen Adam Kay: This Is Going to Hurt: Secret Diaries of a Junior Doctor Seuraava

Unohdin sanoa, että asuimme Pripjatissa, reaktori ei ollut kaukana. Vieläkin näen silmissäni sen heleänpunaisen loisteen, reaktori ikään kuin hohti valoa sisältäpäin. Epätodellista valoa. Se ei ollut mikään tavallinen tulipalo vaan jonkinlaista valohehkua. Kaunista. Jos unohdamme kaiken muun, se oli hyvin kaunista. En ollut elokuvissakaan nähnyt mitään vastaavaa. Illalla parvekkeet olivat täynnä ihmisiä, ja ne joilla ei ollut omaa parveketta, menivät ystävien tai tuttavien luo. Asuimme yhdeksännessä kerroksessa, josta näki pitkälle, jopa kolmen kilometrin päähän. Jotta lapset näkisivät paremmin, vanhemmat nostivat heidät syliinsä:
– Katso! Paina mieleesi!
Ne samat ihmiset, jotka olivat voimalassa töissä… Insinöörit ja muut… Oli myös fysiikanopettajia… Siellä he seisoivat parvekkeilla mustan saastepilven keskellä jutellen… Ja hengittäen… Ja ihaillen näkymää… Jotkut olivat tulleet autolla tai polkupyörällä kymmenien kilometrien takaa. Emme tienneet, että kuolema voi olla niin kaunis.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Moni on suositellut HBO:lla pyörivää Chernobyl-sarjaa, mutta en ole saanut vielä aikaiseksi tutustua siihen. Sen sijaan sain siitä kipinän lukea hyllyssäni pitkään odottaneen valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaanin Tšernobylista nousee rukous. Tämä oli myös ensimmäinen kurkistukseni Nobel-voittaja Aleksijevitšin teoksiin. Luin Keltaisessa kirjastossa vuonna 2015 julkaistun uudistetun laitoksen, johon kirjailija on tehnyt lisäyksiä vuonna 2013. Alunperin kirja ilmestyi jo 1997, noin kymmenen vuotta tuhoisan ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Onnettomuus tulee vaikuttamaan vielä monien sukupolvien elämään, joten uudistettu laitos puolustaa hyvin paikkaansa.

Aleksijevitš antaa äänen valkovenäläisille, jotka ovat joutuneet vuonna 1986 tapahtuneen ympäristökatastrofin kärsijöiksi. Vaikka Tšernobyl sijaitsee Ukrainan puolella, valtaosa ydinlaskeumasta päätyi viereiseen Valko-Venäjään. Tšernobylista nousee rukous on yhteisöromaani, johon kirjailija on haastatellut onnettomuuden muuttamia ihmisiä. Ääneen pääsevät niin evakuoidut kuin väkisin kotiinsa jääneet, palomiehet ja raivaustöihin osallistuneet sekä heidän läheisensä, säteilysairauksista kärsivät ja heitä hoitaneet, tutkijat ja aktivistit. Kirjassa ei keskitytä syyllisten etsimiseen tai teknisiin yksityiskohtiin, vaan pääosassa ovat tavallisten ihmisten kokemukset. Tarinoita lukiessa ei voi olla tuntematta tyrmistystä. Moni tarinoista saa myös nieleskelemään kyyneliä, etenkin lopussa olevaa lasten kuoroa ei voi lukea liikuttumatta.

Tietyt teemat nousevat tarinoissa esiin yhä uudestaan ja uudestaan. Yksi on neuvostoihmisen luonne ja erityisesti siihen olennaisesti kuuluva sankaruuden ihannointi, mikä sai niin monen osallistumaan vaaralliseen raivaustyöhön vasten parempaa tietoaan. Yli 300 000 nuorta miestä lähetettiin riittämättömissä suojavarusteissa hautaamaan radioaktiivista jätettä. Monia houkutti työstä saatava tuntuva korvaus, mutta moni meni pelkkä kunnia ja urhollisuus sydämessään. Usein todellinen palkka oli kärsimys, kuvottavat sairaudet ja lopulta kuolema.

Toinen toistuva teema on onnettomuuden ja sen jälkipyykin kuvaaminen sotatilaksi. Sotilaspukuiset miehet ottivat näennäisesti tilanteen haltuun, vaikka todellisuudessa suurin osa heistä oli aivan pihalla siitä mitä tapahtuu. Ihmiset evakuoitiin kodeistaan. Heille sanottiin, että poissa ollaan vain kolme päivää, mutta suurin osa heistä ei enää koskaan voinut palata. Osa ei suostunut lähtemään tai palasi ilman lupaa – olihan näillä samoilla seuduilla asuttu jo sukupolvien ajan. Tilannetta oli vaikea uskoa, eihän säteilyä voi nähdä ja kasvimaat ja metsätkin olivat täynnä satoa. Kielloista huolimatta asukkaat ryhtyivät sadonkorjuuseen ja söivät sieniä siinä missä ennenkin. Moni heistä oli kokenut Stalinin vainot ja vankileirit, siihen verrattuna tätä katastrofia oli vaikea mieltää. Neuvostokoneiston pimittämä tieto ja suoranainen harhaanjohtaminen ei todellakaan auttanut asiaa. Säteilymittaritkin olivat enimmäkseen silmänlumetta.

Svetlana Aleksijevitš on tunnettu haastatteluihin perustuvista yhteisöromaaneistaan, mutta yllättäen olen viime aikoina törmännyt vastaavaan tyyliin muuallakin. Viime aikoina lukemistani romaaneista Jenny Erpenbeckin Mennä meni, mennyt ja Hassan Blasimin Allah99 ovat hyödyntäneet haastatteluilla saatuja tarinoita kerronnassaan. Tšernobylista nousee rukous on tärkeä ja ravisteleva teos. Jos en Helmet-haasteessa olisi jo ehtinyt ruksata tätä kohtaa, sijoittaisin tämän kirjan heittämällä kohtaan 8 – Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous
Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšeko. (1997, 2013),
suom. Marja-Leena Jaakkola
Tammi 2015 (uudistettu laitos)
Omasta hyllystä

Muissa blogeissa:
Annelin kirjoissa
Kirjasähkökäyrä
Kirjavinkit
Luettua elämää
Lumiomena
Nannan kirjakimara
Reader, why did I marry him?
Ullan luetut kirjat

Keltainen kirjasto Nobel Svetlana Aleksijevitš Tammi Tšernobylista nousee rukous yhteisöromaani


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Minunkin hyllyssäni tämä kirja on odottanut jo pitkään. Toivottavasti saan sen vihdoin luettua! Tärkeä kirja surullisesta aiheesta… On järkyttävää, miten tietämättömiä ihmiset olivat – mutta ymmärrettävääkin, kun ajattelee neuvostoliittolaista pimittämiskulttuuria ja sitä, miten näkymätön vaara ydinlaskeuma tosiaan oli.

keyboard_arrow_up