menu Menu
Olga Tokarczuk: Vaeltajat
Käännöskirjallisuus, Otava, Puola, Tokarczuk Olga 22/12/2019 2 kommenttia
Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä Edellinen Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7 - Levottoman ajan kirjeitä Seuraava

On maita, joissa ihmiset puhuvat englantia. Mutta he eivät puhu sitä niin kuin me, joilla on oma kielemme piilossa käsimatkatavaroiden seassa ja toilettipussukoissamme ja jotka puhumme englantia vain matkoilla, vieraissa maissa ja vieraille ihmisille. Vaikea kuvitella, mutta englanti on heille ihan oikea kieli! Ja usein ainoa. Heillä ei ole mihin palata tai minkä puoleen kääntyä epäilyksen hetkinä.

Miten eksyneiksi heidän täytyykään tuntea itsensä maailmassa, jossa joka ikinen ohje, typerimpien rallatusten jokainen sana, ravintoloiden ruokalistat, yhdentekevin liikekirjeenvaihto ja hissin nappulat ovat heidän yksityisellä kielellään. Kun he puhuvat, kuka tahansa voi milloin tahansa ymmärtää heidän sanansa, ja heidän on luultavasti varta vasten salakoodattava muistiinpanonsa. Missä tahansa he ovatkin, kaikilla on rajoittamaton pääsy heihin, kaikilla ja kaikella.

Olen kuullut että heitä varten on jo olemassa suojeluhankkeita, että heille voitaisiin antaa jokin pieni kieli, jokin niistä kuolleista joita kukaan ei enää tarvitse, niin että heillä olisi edes jotain omaa, jotain ihan itseään varten.

Olga Tokarczuk: Vaeltajat

Suomalaisen on helppo samastua yllä olevaan. Miten mahtavaa on kun matkustaessa voi puhua omalla salakielellä ja kommentoida näkemäänsä ilman että muut ymmärtävät. Tosin aina välillä käy niin, että vieressä istuukin toinen suomalainen. Puolalaiselle Olga Tokarczukille myönnettiin tänä vuonna viime vuonna jakamatta jäänyt kirjallisuuden Nobel-palkinto. Tokarczuk piti 7.12. upean Nobel-puheen, josta minua sykähdytti erityisesti tämä lause: ”Kirjallisuus rakentuu hellyydestä, jota koemme kaikkia omastamme poikkeavia olemassaolon tapoja kohtaan.” Otteita puheesta suomensi Tapani Kärkkäinen, joka on myös kääntänyt tämän lukemani romaanin Vaeltajat. Romaani on pienistä tarinoista ja ajatelmista rakentuva kollaasi, jonka yhdistäviä teemoja ovat matkustaminen, juurettomuus ja ruumiillisuus.

Vaeltajat nimensä mukaisesti vaeltaa vapautuneesti paikasta ja erityisesti mielenmaisemasta toiseen. Erillistä tarinoista ja lyhyistä huomioista koostuva kirja hyppää villisti ajasta ja tunnelmasta toiseen, koskaan ei tiedä mikä seikkailu seuraavaksi sattuu eteen. Usein ollaan kiinni tässä ajassa, liikutaan lentokentillä ja matkakohteissa nykypäivän levottomien nomadien seurassa. Matkustamisen psykologiaa pohditaan monelta kantilta, mutta kaksitoista vuotta sitten julkaistuun kirjaan ei vielä lentomatkustamisen ilmastonmuutospohdinnat ole ehtineet mukaan. Asiaa sivutaan kyllä mainiossa kirjoituksessa muovipusseista, tuosta uudesta aggressiivisesta olemassaolon muodosta, ilmavuokoista, jotka valloittavat pian koko maapallon. Osassa tarinoita saatetaan sitten hypätä vaikka 1600-luvulle ja tarkastella tunnettujen henkilöiden edesottamuksia. Erikoisinta kirjassa on runsaat ruumillisuuteen liittyvät tarinat. Erityisen moni kirjan henkilö on lähes sairaalloisen kiinnostunut anatomiasta ja preparaateista. Yksityiskohtaiset kuvaukset purkkeihin säilötyistä ruumiinosista ja epämuodostumista puistattivat, enkä aivan ymmärtänyt mihin tällä kaikella pyrittiin.

Pyhiinvaellukseni päämäärä on aina toinen pyhiinvaeltaja, kirjassa toistetaan useaan otteeseen. Minäkertoja kertoo potevansa oireyhtymää, joka saa hänet kiinnostumaan kaikenlaisista kuriositeeteista, poikkeamista, viallisuudesta. Näitä kuriositeetteja kirjassa riittää ja lukijan eteen marssitetaan joukko haavoittuvaisia ja omalaatuisia ihmisiä, jotka yrittävät löytää yhteyttä itseensä, toisiin ja maailmaan. Tarinoiden väliin on myös ripoteltu kuvia vanhoista kartoista eri puolilta maailmaa. Kiinnostavin oli kuva, jossa maailman suurimmat joet virtaavat muistuttaen ihmisen verisuonistoa. Kuva tavoittaa osuvasti tämän kirjan tunnelman, jossa maailma sykkii ihmisessä kuin veri suonissa aiheuttaen pakottavaa tarvetta olla liikkeessä.

Teenkö oikein, kun kerron tarinoita? Eikö olisi parempi panna ajatukset yhteen klemmarilla, kiristää ohjaksia ja alkaa ilmaista itseään ei tarinoiden vaan selkeän esitelmän kautta? Näin Tokarczuk tai ainakin hänen kirjansa minäkertoja pohtii ikään kuin epäillen itsekin toimiiko tällainen sekalainen kokoelma tarinoita kokonaisuutena. Hieman sekava kokonaisuus Vaeltajat kyllä on, ja jokseenkin epätasainen. Välillä lukiessa turhauduin, mutta sitten kohdalle osui erityisen oivaltava lyhyt pohdinta tai sitten täysin mukaansa imaiseva pidempi novelli. Kirjan alkupuolella on kiinnostava pidempi tarina miehestä, joka lomamatkalla mystisesti kadottaa vaimonsa ja pienen poikansa. Katoamismysteeri jäi vaivaamaan mieltä ja siihen palattiinkin uudestaan kirjan loppupuolella, tosin mysteeri jäi edelleen kutkuttavasti avoimeksi. Voimakas on myös kirjan niminovelli Vaeltajat, jossa vakavasti sairaan lapsen hoitamiseen väsynyt äiti jättää eräänä päivänä palaamatta kotiin ja päättää kokeilla millaista olisi elää asunnottomana kiertolaisena. Koskettava on myös tarina naisesta, joka saa yllättäen kirjeen nuoruuden poikaystävältä, joka on kuolemansairas ja pyytää naiselta viimeistä palvelusta.

Vaeltajat on ensimmäinen lukemani romaani Tokarczukilta. Ensimmäinen kosketus nobelistiin oli kiinnostava, mutta tämän perusteella en vielä täysin hullaantunut. Uteliaisuus puolalaiskirjailijaa kohtaan kyllä kasvoi, onneksi hyllyssä lukemista odottaa vielä Alku ja muut ajat.

Olga Tokarczuk: Vaeltajat
Bieguni (2007),
suom. Tapani Kärkkäinen
Otava 2012
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Kirja vieköön!
Kirjavinkit
Tekstiluola

juurettomuus matkustaminen Nobel Olga Tokarczuk Otava ruumiillisuus Vaeltajat


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Samansuuntaisia, ambivalentteja lukukokemuksia Tokarczukin kirjoista: hän ei päästä lukijaansa helpolla, vaan hämmentää ja saattelee/eksyttää surutta sivupoluille. Silti jokin selittämätön kerronnassa kiehtoo, koska aina vaan tulee tartuttua uuteen suomennoksiin, – vaihtelevin lukutuloksin;)

    1. Kiehtova hämmentäjä tosiaan, ja sivupoluiltahan voi löytää vaikka mitä kiinnostavaa! Ainakin tämä ensikohtaaminen tulee varmasti johtamaan uusiin, Alku ja muut ajat nimensä puolesta sopii vaikka alkuvuoteen. Lukurauhaa jouluusi!

keyboard_arrow_up