Mitä se voi olla, lääkäri ajatteli, ja äkkiä hänet valtasi pelon tunne, ikään kuin hän itse olisi seuraavassa hetkessä sokeutuva ja hän tietäisi sen etukäteen. Hän pidätteli henkeä ja odotti. Mitään ei tapahtunut. Se tapahtui vasta minuuttia myöhemmin, kun hän kokosi kirjoja viedäkseen ne takaisin hyllyyn. Ensin hän huomasi ettei nähnyt enää käsiään, sitten hän tajusi olevansa sokea.

Kaupunkiin iskee outo epidemia. Ihmiset alkavat yhtäkkiä nähdä pelkkää valkoista ja tämä “valkotaudiksi” tai “valkosokeudeksi” ristitty sairaus tuntuu tarttuvan pelkästä katseesta. Jotta epidemian leviäminen saataisiin kuriin, sokeutuneet suljetaan reservaattiin vanhaan mielisairaalaan ja heiltä evätään kaikki apu epäsäännöllisesti toimivaa ruokahuoltoa lukuunottamatta. Sokeutuneen silmälääkärin vaimo ei jostain syystä saa tartuntaa, mutta seuraa miestään reservaattiin väittäen hänkin olevansa sokea. Ainoana näkevänä hän joutuu todistamaan miten nopeasti sokeiden yhdyskunta ajautuu rappioon. Ensin suurin uhka tulee ulkopuolelta kun reservaatin vartioinnista vastuussa olevat sotilaat omassa sokeutumisen pelossaan turvautuvat epäinhimillisiin ylilyönteihin. Sokeiden määrän kasvaessa alkaa eloonjäämistaistelu, jossa uhkia vaanii myös omien joukossa. Syntyy erilaisia ryhmittymiä, jotka taistelevat koko ajan hupenevista ruokavaroista. Sitä mukaa kun paikka täytyy ihmisten jätöksistä, inhimillisyyden rippeetkin uhkaavat kadota. Kun koko reservaatti on kirjaimellisesti luhistumassa, huomataan että sotilaat ovat lähteneet. Vapauden riemua ei kuitenkaan kestä kauan, kun totuus valkenee: koko ympäröivä maailma on täynnä sokeita.

Leffapokkareissa on aina se ongelma, että kannessa olevat näyttelijät rajoittavat omaa mielikuvitusta ja kirjan hahmot kuvittelee väkisinkin heidän näköisikseen. Olen tänä vuonna lukenut kaksi leffapokkaria, joissa molemmissa on ollut kannessa Julianne Moore. Toinen oli Still Alice, jonka pohjalta tehdystä leffasta Moore pokkasi parhaan naispääosan Oscarin. (Siinä muuten yksi harvinainen esimerkki leffasta, joka melkein vetää vertoja kirjalle, johon pohjautuu.) Nyt kun luin Nobel-kirjailija José Saramagon leffapokkariversiota romaanista Kertomus sokeudesta, ihmettelin miksi lääkärin vaimo tuntui niin tutulta. Sehän johtui tietenkin siitä, että kannen Julianne Moore yhdistyi mielessäni muistisairaaseen Aliceen. Ehkäpä tuo ainoa näkevä olisi toivonutkin kadottavansa muistinsa, jotta olisi unohtanut sen kaiken kurjuuden jota joutui todistamaan.

Täytyy tunnustaa, etten oikeastaan haluaisi nähdä elokuvaversiota tästä tarinasta. Ei siksi, että kirja olisi huono. Tarina on vaan niin järkyttävä ja täynnä epäinhimillisyyttä, saastaa ja kammottavuuksia, etten ehkä kestäisi katsoa sitä parituntisena visuaalisena tykityksenä. En siis kestäisi olla kirjan lääkärin vaimo, ainoa näkevä yllättäen sokeutuneiden maailmassa. Lukemisessa on se armollinen puoli, että oma mielikuvitus ja sen rajallisuus suojelee pahimmilta kammottavuuksilta. Tässä tarinassa ihmisen pahuus näyttäytyy kaikessa karmivuudessaan ja välinpitämättömyydellä ei ole rajoja. Ainoa toivon pilkahdus löytyy ensimmäisessä vaiheessa sokeutuneiden ydinjoukosta, joissa herää epäitsekäs välittämisen ilmapiiri – paljolti sen ansiosta, että heidän joukossaan on yksi näkevä. Kirja kuitenkin loppuu toiveikkaisiin tunnelmiin. Yhtä yllättäen kuin sokeus iski, kaikkien näkö palautuu ennalleen.

Saramagon tapa kirjoittaa on hengästyttävä. Virkkeet saattavat olla lähes sivun mittaisia, lauseita erottaa vain pilkku ja sen jälkeen uusi lause aloitetaan isolla kirjaimella. Välillä on vaikea ymmärtää, kuka sanoo minkäkin repliikin. Tuntuu kuin Saramago vieroksuisi pistettä. Mitään ei kannata todeta lopulliseksi, sillä aina löytyy uusi näkökulma. Toisaalta kaikki todetaan melko ironiseen sävyyn, lähes lakonisesti. Kellään ei ole nimiä, on vain “ensimmäinen sokea”, ”tummalasinen tyttö”, ”lääkärin vaimo”, ”kierosilmäinen pikkupoika”, ”mustalappuinen vanha mies” ja ”autovaras”. Kaiken ahdistavuuden keskellä valopilkkuna toimii yllättävä huumori, sokeudesta kun saadaan irti monta nokkelaa puujalkavitsiä.

Kirjalla on myös sisarteos, yhdeksän vuotta myöhemmin julkaistu Kertomus näkevistä. Se tapahtuu muutama vuosi sokeusepidemian päättymisen jälkeen ja siinä tavataan myös edellisestä romaanista tutut henkilöt. Toisaalta houkuttelee lukea jatkoa tälle tarinalle, mutta en taida ihan heti jaksaa uutta ahdistusannosta. Tosin kirjasta lukemani perusteella se saattaa olla vähän kevyempi kattaus ja sisältää enemmän Saramagon herkullista satiiria. Molempien kirjojen on sanottu olevan allegorioita nykydemokratiasta. Kertomus näkevistä alkaa vaaleilla, joissa 80 prosenttia pääkaupungin asukkaista äänestää tyhjää ja valtaeliitti ajautuu kaaokseen kansalaisten ottaessa hommat haltuun auttamalla toinen toisiaan sulassa sovussa. Tämä tosiaankin kuulostaa valoisammalta tarinalta, mutta kaikesta päätellen homma ei pääty hyvin. Jotenkin en voi olla ajattelematta Kreikan tilannetta tässä yhteydessä. Toivon mukaan siellä näkeminen vielä voittaa sokeuden.

Minkä takia meistä tuli sokeita, Sitä minä en tiedä, ehkä syy joskus onnistutaan selvittämään, Tahdotko kuulla mitä minä arvelen, No mitä, Minä luulen ettei me tultu sokeiksi vaan ollaan sokeita, Sokeita jotka näkevät, Sokeita jotka näöstään huolimatta eivät näe.

José Saramago: Kertomus sokeudesta
Ensaio sobre a Cegueira (1995), suom. Erkki Kirjalainen.
Kustannusosakeyhtiö Tammi 1997.

allegoria José Saramago Kertomus sokeudesta Nobel Tammi