menu Menu
Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti
Ishiguro Kazuo, Iso-Britannia, Käännöskirjallisuus, Tammi 29/02/2020 0 kommenttia
Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2019 Edellinen Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen - Ruotsin akatemian romahdus Seuraava

Olin kuvitellut, että isokokoinen nainen aikoi ohjata minut johonkin tiettyyn osaan huonetta tai jonkun tietyn ihmisen luo, mutta vähän ajan kuluttua minulle valkeni, että kiersimme hitaasti kehää. Itse asiassa olin varma, että olimme ohittaneet samat paikat jo ainakin kahdesti. Panin merkille myös toisen kummallisen seikan: vaikka ihmiset kääntyivät tervehtimään emäntääni, hän ei tehnyt elettäkään esittelläkseen minut kenellekään vieraista. Eikä siinä kaikki, jotkut ihmiset kyllä hymyilivät minulle kohteliaasti, mutta muuten en näyttänyt kiinnostavan ketään. Kukaan ei todellakaan keskeyttänyt keskusteluaan siksi että menin ohi. Se tuntui minusta jotenkin hämmentävältä, sillä olin varautunut tavalliseen kysymys- ja kohteliaisuustulvaan.

Huomasin vähän myöhemmin, että koko ilmapiirissä oli jotakin outoa — juhlatunnelma oli ikään kuin väkinäinen tai peräti teatraalinen — vaikka en osannutkaan määritellä sitä tarkemmin. Lopulta me seisahduimme — kreivitär pysähtyi keskustelemaan kahden jalokivin kuorrutetun rouvan kanssa — ja minulle tuli viimein tilaisuus katsoa ympärilleni ja arvioida tilannetta. Ymmärsin vasta silloin, että emme olleetkaan cocktailkutsuilla vaan ihmiset odottivat kutsua päivällispöytään; päivälliselle joka olisi pitänyt tarjoilla jo kaksi tuntia sitten mutta jota kreivitär ja hänen kollegansa olivat joutuneet myöhäistämään siksi, että paikalta puuttuivat Brodsky — virallinen kunniavieras — ja minä — illan yllätysvieras. Kun katsoin edelleen ympärilleni, aloin vähitellen ymmärtää, mitä oli tapahtunut juuri ennen tuloamme.

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti

Kazuo Ishiguron suomentamatta jääneitä kirjoja on nyt julkaistu sen jälkeen, kun Ishiguro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017. Surullinen pianisti on ilmestynyt alun perin jo vuonna 1995 ja nyt siis ensimmäistä kertaa suomeksi. Ilmestyessään kirja on saanut ristiriitaisen vastaanoton, mutta nyt kirjan kansiliepeessä sen sanotaan olevan Ishiguron pääteos, laajan tuotannon kirkkain kruunu. Ellei mystinen käsimerkki viestitä muuta. Ainakin minun tekee mieli näyttää jonkinlaista epäröivää käsimerkkiä. Vaikka Surullinen pianisti on kieltämättä kiinnostava tarkkaan hiotussa kummallisuudessaan, ei se ainakaan minun listallani ohita sellaisia mestariteoksia kuin Ole luonani aina tai Pitkän päivän ilta.

Kuuluisa pianisti nimeltä Ryder saapuu tunnistamattomaan keski-eurooppalaiseen kaupunkiin, jossa hänen pitäisi torstai-iltana esiintyä tärkeässä tilaisuudessa. Hän ei vaan tunnu muistavan mitään sovitusta keikasta. Onko pianisti menettänyt muistinsa vai mistä on kyse? Kirjassa seurataan neljä pitkää päivää Ryderin kummallista haahuilua kohti lopussa häämöttävää suurta esitystä. Kaupungilla hän tapaa yhä uusia ihmisiä, joilla tuntuu olevan kaikenlaisia vaatimuksia ja odotuksia pianistia kohtaan. Aikataulu on tiukka, vielä pitäisi saada selville mitä se sisältää. Vaatimukset ketjuuntuvat niin, ettei niiden labyrintista tunnu pääsevän ulos. Koko kaupungin tulevaisuus ja sen asukkaiden hyvinvointi vaikuttaa olevan kiinni juuri tästä esiintymisestä.

Kerronta hyödyntää kaikki unen logiikkaan kuuluvat keinot. Aika taipuu ja kerrostuu, kuin myös välimatkat. Vaiherikas tapahtumasarja onkin kestänyt vain hetken ja välillä on tehtävä matkaa vaikka kuinka pitkään päätyäkseen sinne mistä lähtikin. Maaseudulla olevasta kartanosta onkin käytäväyhteys hotelliin, joka sijaitsee kaupungin keskustassa. Vieraat paikat ja kasvot muuttuvat odottamatta tutuiksi, ratikan lipuntarkastaja onkin yhtäkkiä lapsuudesta tuttu ystävä. Eriasteiset kiusalliset, tukalat tai täysin absurdit tilanteet seuraavat toisiaan päättymättömänä ketjuna. Löytyy kirjasta myös klassinen “pelkkä kylpytakki päällä juhlissa” -painajaistilanne ja minuakin usein unissa piinaava vaiva, ettei ratkaisevalla hetkellä saa suustaan kuin jotain epämääräistä pihinää.

Ymmärrän kirjan niin, että monet Ryderin kohtaamat ihmiset edustavat häntä itseään eri elämänvaiheissa. Tietyt teemat toistuvat, kuten tarve tehdä vaikutus vanhempiin, tulla hyväksytyksi omien vanhempien silmissä. Kuuluisa pianisti on saanut menestystä ja arvostusta ympäri maailman, mutta yhä kaipaa sitä ainoaa tunnustusta, joka merkitsisi hänelle eniten maailmassa. Samaa kaipuuta potevat monet Ryderin kohtaamat ihmiset: tunnustusta hyvin tehdystä työstä, läheisten hyväksyntää ja rakkautta puutteista huolimatta. Pahin arvostelija on kuitenkin aina henkilö itse.

Surullinen pianisti on kaikessa muhkeudessaan yllätyksiä täynnä oleva matka. Vaikka tunsinkin välillä lievää uupumusta 658 sivun taivalluksella, tylsät hetket olivat harvinaisia. Ishiguro kuljettaa lukijaa päähenkilönsä matkassa niin kekseliäillä tavoilla, että seuraavaa liikettä on mahdoton ennakoida. Nautin heittäytymisestä kerronnan virtaan, mutta silti romaanin loppua kohden aloin turhautua kun mitään vastauksia ei löytynyt. Matka vaan jatkuu. Kirjassa muuten mainitaan, että Ryderin seuraava keikka olisi Helsingissä. Ehkäpä jossain unitodellisuudessa tämän omasta elämästään eksyneen pianistin voi löytää seikkailemasta Musiikkitalon kulmilta. Kannattaa olla tarkkaavainen seuraavan kerran Oodissa piipahtaessa, joku voi näyttää siellä mystisiä käsimerkkejä 😉

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43 – Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja.

Kazuo Ishiguro:
Surullinen pianisti
The Unconsoled (1995),
suom. Helene Bützow
Tammi 2019
Arvostelukappale

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

helmethaaste kazuo ishiguro Keltainen kirjasto Nobel Surullinen pianisti


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up