Joitain kuukausia sen jälkeen kun A. ja minä olimme tavanneet toisemme hississä, vietimme Pariisissa useita päiviä yhdessä. Hänen asunnossaan, vuoteessa, valkeissa lakanoissa, punaisessa jeepissä, bunkkerimaisessa valokuvastudiossa.

Mutta tyttö joka olin silloin murenee aina kun kosken häneen. On niin paljon mitä et tajua, hän huutaa kadunkulmasta vieraassa kaupungissa. Etkä voi puhua tuntemisesta, hän sanoo. Kirjoitit kun olin kuudentoista, syksyllä 1982 ja talvella 1983, tunsin lyhyen aikaa neljäkymmentäneljävuotiaan miehen, mutta se on väärin. Ei ollut kyse tutustumisesta, ei ollut kyse tuntemisesta. Pyydän, ole tarkka.

On sydänyö ja ulkona kylmä, tytöllä on lainamekko, uusi pitkä sininen takki ja korkeakorkoiset saapikkaat.

Linn Ullmann: Tyttö, 1983

Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Linn Ullmannin vuonna 2016 suomeksi julkaistu romaani Rauhattomat on jäänyt mieleen yhtenä viime vuosien vaikuttavimmista lukukokemuksista. Siihen aikaan jo pidin blogia, mutta harmikseni en ole juuri siitä kirjasta kirjoittanut mitään. Viisi tähteä annoin näköjään Goodreadsissa, mutta en ole sinnekään kirjannut lukukokemuksesta mitään muuta. Nyt on korjattava asia Ullmannin uuden romaanin kohdalla. Alun perin vuonna 2021 julkaistu Tyttö, 1983 ilmestyi suomeksi tänä syksynä Jonna Joskitt-Pöyryn suomentamana. Rauhattomat oli esseistinen romaani kuuluisan isän vanhuudesta ja kuolemasta, mutta erityisesti kirjoittajan yritys ymmärtää muuttuvien perhesuhteiden ja muistojen kautta itseään. Tyttö, 1983 tekee samaa, mutta tällä kertaa keskittyy enemmän äitien ja tyttärien välisiin ristiriitoihin ja aikuiseksi kasvamiseen kipeiden kokemusten kautta. Lähtökohtana on jo Rauhattomissa ohimennen mainittu muisto nuorena koetusta epäsymmetrisestä ihmissuhteesta.

Vuosi on 1981, kertoja on 15-vuotias ja asuu äitinsä kanssa New Yorkissa. Hississä Manhattanilla hän tapaa aikuisen miehen, valokuvaaja A:n, joka haluaisi ottaa hänestä muutamia kuvia. Myöhemmin mies kutsuu hänet Pariisiin, missä lupaa tehdä hänestä kuuluisan mallin. Äiti sanoo ensin ei, mutta ostaa lopulta matkavaatteet ja laittaa lentokoneeseen. Pariisissa 16-vuotias tyttö eksyy keskellä yötä ja päätyy valokuvaajan asuntoon. Hän makaa miehen kanssa, samaan aikaan haluaa ja ei halua, oksentaa ja itkee kylpyhuoneessa, haluaa lähelle ja kauas pois. Ullmann kuvaa tarkkanäköisesti ja tunnistettavasti nuoren tytön hämmennystä halun ja häpeän ristivedossa ja voimattomuutta valta-asemassa olevan miehen halujen kohteena.

Rauhattomissa tämä kohtaaminen kuvattiin lyhyesti. Tyttö, 1983 tekee siitä koko romaanin keskipisteen, tapahtuman, jota kertoja kiertää ja johon hän palaa, kerta toisensa jälkeen, yrittäen ymmärtää, mitä silloin Pariisissa tapahtui, miten se saattoi tapahtua ja mitkä seuraukset sillä oli. Tyttö, 1983 on huimaava romaani, jossa lukija tuntee epämukavuuden kehossaan alusta loppuun asti. Kirjallisesti se on vielä vahvempi, kivuliaampi ja keskittyneempi romaani kuin edeltäjänsä. Tyttö, 1983 on romaani eksymisestä, monella tasolla ja tavalla. On nuori tyttö, joka harhailee Pariisissa keskellä yötä, muistamatta hotellinsa nimeä tai sen sijaintia. Romaanin nykyhetkessä kertoja on kadottanut itsensä ja elämänsä merkityksen. Koronapandemian keskellä hän sairastuu masennukseen ja palaa yhä uudelleen noihin päiviin, yrittäen tavoittaa sen tytön, josta otettu valokuvakin on jo aikaa sitten kadonnut. Ullmannin pääasiallinen lähestymistapa tällä kertaa on tuoda mukaan kaksoisolento – varjosisar – joka vaikuttaa useilla tasoilla romaanissa. Lapsuuden salainen seuralainen, valokuvan tyttö, “tyttö, joka ennen oli minä”, ilmestyy jalavan alle ja vaatii tulla kuulluksi. Välillä tuo tyttö irrottautuu kertojan näkökulmasta ja vastustaa hänen tapaansa kuvata häntä. Tyttö ei salli kaunistelua, on mentävä rohkeammin kohti totuutta.

Kertojalle yhtenä kimmokkeena nuoruuskokemusten läpikäyntiin toimii suhde omaan tyttäreen, joka on samassa herkässä iässä. Miten hän voi äitinä suojella tytärtään vastaavilta kokemuksilta, kun hänen oma äitinsä siinä epäonnistui? Kertoja kuvaa suhdetta omaan äitiinsä ristiriitaisesti ja lukijan pohdittavaksi jää, kuinka paljon äidin kuuluisuus ja palvotun näyttelijän taiteilijaelämä vaikutti siihen, miten hän pystyi tytärtään varjelemaan sellaisen elämän kääntöpuolilta. Nykyhetkessä kertoja soittelee usein ikääntyneelle äidilleen ja hoitaa koronaeristyksessä elävän äidin ruokatilaukset vielä senkin jälkeen, kun tarvetta ei enää olisi. Uuden kirjansa aiheesta keskustelua äitinsä kanssa hän kuitenkin välttelee. Äidin ja minun yhteinen historia on niin unohduksen ja rakkauden kyllästämä, että minun täytyy keksiä meidät uudelleen, Ullmann kirjoittaa.

Koronapandemia ja sen aiheuttama lamaantuminen ja eristäytyminen muista on saanut monet kirjailijat tutkailemaan omia menneisyyden haamuja ja etsimään eheytymistä kirjoittamalla. Kotimaassa sellainen on esimerkiksi Elina Hirvonen, jonka Rakkauksien lokikirja käynnistyi vastaavissa korona-ahdistustunnelmissa. Se kävi usein mielessä Ullmannin kirjaa lukiessa. Kirjan asetelmasta tulee myös väkisinkin mieleen Vanessa Springoran omaelämäkerta Suostumus, jossa Springora kertoo 13-vuotiaana alkaneesta suhteestaan viisikymppiseen kirjailijaan. Tuossakin tositarinassa teinityttö joutui seksuaalisen saalistajan uhriksi, jos nyt ei äitinsä edesauttamana niin ainakin tämän hiljaisella hyväksynnällä. Ullmann viittaa kirjassaan myös nobelisti Annie Ernaux’n sanoihin: se kaikki tapahtui minulle, jotta kertoisin siitä. Lukija voi vaan olla kiitollinen siitä, että näillä lahjakkailla kirjailijoilla on rohkeutta mennä suoraan kohti kipua ja tuoda näkyväksi ne asiat, joista moni mieluummin vaikenee.

PS. Oheinen kuvituskuva on tekoälyn luoma (Canvan Maaginen media). Vaikka tarkalla silmällä saattaa huomata outouksia, pelottavan hyvin tekoäly tavoittaa kirjan tunnelman. Ohjeeksi annoin tämän: “On sydänyö Pariisissa ja ulkona kylmä, tytöllä on lainamekko, uusi pitkä sininen takki ja korkeakorkoiset saapikkaat. Tyttö on kuvattu takaapäin. On talvi 1983.”

Linn Ullmann:
Tyttö, 1983
Jente, 1983 (2021),
suom. Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2023

Muissa blogeissa:
Helmi Kekkonen
Kirjakimara
Kirjavinkit
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Annie Ernaux: Tapaus

Evie Wyld: Me olemme susia

Kate Elizabeth Russell: My Dark Vanessa

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen – Ruotsin akatemian romahdus

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Linn Ullmann: Ennen unta

Seuraa Kirjaluotsia

80-luku äidit ja tyttäret autofiktio hyväksikäyttö Linn Ullmann muistelu Norja nuoruus pandemia Pariisi trauma Tyttö 1983