Välillä äiti teki minulle lettuja ja ripotteli päälle sokeria. En pystynyt syömään mitään muuta, kun hän oli poissa; letut tarkoittivat, että hän oli lähdössä ja jäisin illaksi yksin, ja minusta tuntui pahalta heti kun haistoin letut, näin ne keittiössä ja käsitin mitä tapahtuisi. Äiti paistoi ne mummun valurautapannulla ennen töihin lähtöä, ja aluksi tuntui oudolta, kun asunnossa leijaili paistetun ruoan tuoksu aikaisin aamulla. Hän ripotteli lettujen päälle sokeria, kääri ne rullalle, nosti lautaselle ja laittoi päälle toisen lautasen, jotta ne pysyisivät pehmeinä.

Luulin pitkään, etten uskaltanut sanoa äidille, etten halunnut hänen lähtevän. Muistin, että se olisi ollut yksi niistä asioista, joita en koskaan saanut sanottua, ja se harmitti minua, mutta se ei pidä paikkaansa. Olen varma, että pyysin häntä jäämään kotiin, ja muistan hänen vastanneen, ettei se käynyt päinsä. Hänen oli pakko hoitaa työasioita.

Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa

Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Ruotsalaisen Karolina Ramqvistin edellinen teos Karhunainen (Gummerus 2020) yhdisti kiehtovasti 1500-luvulla eläneen ranskalaisnaisen Marguerite de la Rocquen uskomattomia elämänvaiheita ja Ramqvistin omaelämäkerrallista pohdintaa. Uudessa teoksessaan Leipää ja maitoa Ramqvist keskittyy henkilökohtaisiin muistoihin ja mielleyhtymiin liittyen ruokaan ja rakkauteen ja niiden monimutkaiseen liittoon. Kertojan lapsuus rakentuu ruokamuistojen kautta. Kaikki pyörii ruoan, sen tehtävän, maun ja merkityksen ympärillä. Rakkaus isoäidin tekemässä riisivanukkaassa, yksinäisyys äidin paistamassa lettupinossa, hämmennys poissaolevan isän juustokakussa. Keskeinen kysymys on: mitä ihmiselle tekee se, että ruokaa tarjoillaan voimakkaiden tunteiden kera tai niiden korvikkeena? Kirjailija käsittelee epätervettä suhdettaan ruokaan, sitä, miten se on värittänyt hänen elämäänsä aikuisuuteen asti ja miten hän tuntuu jääneen pakkomielteensä vangiksi jopa suhteessaan omaan tyttäreensä.

Kirja seuraa neljää sukupolvea naisia, joilla kaikilla on erilainen suhde ruokaan. Sotavuosina elänyt isoäiti näkee ruoan ylellisyytenä ja valmistaa sitä rakkaudella. Hän myös aina huolehtii ja hössöttää, ettei kukaan vaan jäisi nälkäiseksi. Äidin sukupolvi on ensimmäinen, joka rakentaa omaa uraa ja jonka ei tarvitse tehdä itse ruokaa: mikroaaltouuni ja valmisruoat ovat tehneet tuloaan ja saavat kelvata lapselle. Äidille itselleen ruoka edustaa kulttuuria ja luokkaa. Etenkin uuden miesystävän kanssa äiti syö arki-iltaisinkin kuin hienossa ranskalaisessa ravintolassa. Poissaoleva, ulkomailla asuva isä edustaa myös kulinaristista lähestymistapaa. Niinä harvoina kertoina kun kertoja tapaa isäänsä, he joko herkuttelevat hienossa ravintolassa, valmistavat aitoa italialaista pastakastiketta tai syövät hummereita tai rapuja mökillä. Kertoja kasvaa valmisruokien aikakaudella, toinen jalka vanhempiensa ruokaelitismissä ja toinen isoäitinsä anteliaissa ja maanläheisemmissä ruokailutottumuksissa. Hänen oma tyttärensä taas suosii McDonald’sia ja nyrpistää nokkaansa äidin lapsuudenherkuille.

Ramqvist kirjoittaa aistivoimaisesti sekä suhteestaan ruokaan että niihin ihmisiin, joihin ruokamuistot liittyvät. Ruoan tuoksut, maut ja tekstuurit ja ruoanlaittajien rakkauden voi aistia kokonaisvaltaisesti. On helppo myös solahtaa mukaan kertojan tunteisiin. Siihen nolouden ja ylpeyden sekoitukseen, kun on ottanut vaarin heiton todesta ja onnistunut alle kouluikäisenä yksin tekemään palapaistia. Ja siihen turhautumiseen ja raivoon, kun oma lapsi ei suostu edes maistamaan riisivanukasta, joka itselle tarkoittaa tiivistettyä rakkautta omaan mummoon. Ruokamuistojen takaa alkaa vähitellen piirtyä esiin yksinäinen tyttö, jolle lettujen tuoksu merkitsee iltaa yksin kotona ilman äitiä. Ruoasta muodostuu lohtu ja tyhjyyden täyttäjä, tapa tuntea olevansa olemassa. Syöminen, jonkin kädessä pitäminen, pureskelu, nieleminen ja tunne ruoan laskeutumisesta vatsaan on jotain niin konkreettista, että se poistaa tyhjyyden tunnetta. Kirjan kertojalle ruoka on tapa käsitellä kaikkea sitä, mitä olemassaolo merkitsee. Hän pohtii, ovatko kaikki ruokaa rakastavat todellisuudessa hylättyjä lapsia. Se, mikä alkaa rakkautena ruokaan, muuttuu vähitellen riippuvuudeksi.

Leipää ja maitoa on kerronnallisesti valtavan hieno teos. Sen tunnelma on makea ja lämmin kuin mummon keittämä kaakao, mutta se voi myös varoittamatta polttaa. Teksti on korutonta ja hillittyä, mutta siinä on hienovaraista uhkaavuutta; viattomalta ja idyllisiltä vaikuttavien ruokamuistojen takana piilee jotain tukahduttavaa, kuin minä hetkenä hyvänsä mandariinin siemenet voisivat kohtalokkaasti juuttua kurkkuun. Kerronta on myös hyvin suggestiivista ja se puskee kuin varkain esiin omia ruoka- ja lapsuusmuistoja, sai ikävöimään mummoa ja kaipaamaan mummon uunijuustoa ja kampanisuja. Kirjan lukeminen sai myös monella tapaa nälkäiseksi ja tulin lukemisviikolla tehneeksi esimerkiksi ranskalaista sipulikeittoa, jota en ole koskaan aiemmin tehnyt. Keitto taidettiin ohimennen kirjassa mainita. Kirjan loppua kohden kulinaristiset himot kuitenkin laantuivat, kun päästiin vahvemmin syömishäiriön maailmaan. Siihen suuntaan oli kirjan kuluessa vihjattu, mutta ongelman mittaluokka ryöpsähti rajusti esiin loppupuolella, kun kirjailija kuvaa järjetöntä ahmimiskohtausta, joka sai hänet lopulta hakemaan apua ongelmaansa. Ihmisen suhde ruokaan voi olla hyvin monimutkainen ja tässä kirjassa ruoka ja rakkaus kietoutuvat yhteen niin hyvässä kuin pahassa.

Jäin miettimään kirjan kansikuvaa, joka näyttää olevan sama alkuperäisteoksessakin. Kannessa on osa Ángel Larroquen maalauksesta Maternidad vuodelta 1895. Siinä hyvin nuorelta näyttävä äiti makaa sohvalla surullisen ja uupuuneen näköisenä nukkuva vauva rintansa päällä. En muista, että tähän bilbaolaisen taiteilijan teokseen olisi kirjassa viitattu, mutta toki se tunnelmaltaan kuvaa ainakin kirjailijan omaa äitisuhdetta, joka tuntui olevan hyvin kompleksinen. Se, että äiti jätti tyttärensä niin usein yksin kotiin lettupinonsa kanssa, johti varmasti osaltaan syömishäiriön kehittymiseen. Ehkä kuitenkin joku suoremmin ruokaan viittaava kansikuva olisi ollut tähän kirjaan sopivampi ja houkuttelevampi. Hämmennyin myös kirjan luokituksesta. Kustantaja Gummerus luokittelee kirjan tietokirjallisuudeksi (kirjastoluokka 99.1 – Elämäkerrat. Muistelmat), mutta Helmet-kirjastoissa teos on luokiteltu romaaniksi (1.4). Kaunokirjallinen ote on ainakin kirjassa vahva, joten tämä menee siihen alati kasvavaan joukkoon genrerajoja sekoittavia teoksia, joissa on vahva omaelämäkerrallinen eetos. Upea teos joka tapauksessa, oli faktaa tai fiktiota missä suhteessa tahansa.

Helmet-lukuhaaste 2024:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30 – Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja.

Karolina Ramqvist:
Leipää ja maitoa
Bröd och mjölk (2024),
suom. Laura Kulmala
Gummerus 2024

Muissa blogeissa:
Raijan kirjareppu

Sinua voisi myös kiinnostaa

Linn Ullmann: Tyttö, 1983

Jennifer Croft: Homesick

Claudia Durastanti: Tuntemani vieraat

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Karolina Ramqvist: Karhunainen

Seuraa Kirjaluotsia

helmet2024 helmethaaste Karolina Ramqvist lapsuus Leipää ja maitoa muistelmat perhe ruoka ruokamuistot syömishäiriö