Kuullessani hänestä ensi kertaa en alkanut heti hakea hänestä tietoa. En tehnyt hänen nimellään mitään. Halusin vain pitää kiinni sisälläni syntyneistä mielikuvista. Ne lävistivät vaimean todellisuuteni, ja lyhyiden unenomaisten näkyjen kohtaukset iskeytyivät tietoisuuteeni kuin kiilat. Hänen ruumiinsa, saari, metsästä esiin astuvat eläimet. Tuntui kuin hän olisi luonut valonvälähdyksiä synkkyyteeni, elämääni ensimmäisinä vuosina kasvavan perheen kanssa – se oli lähes yhtä synkkää kuin mennyt aika, minun menneisyyteni ja meidän kaikkien menneisyys, se mikä on meille yhteistä.
Minusta oli mukavaa puhua hänestä ystäväni kanssa välillä kun istuimme iltaisin kahvilassa, ja pidin siitä kuinka hän jatkuvasti hakeutui kuvitelmiini. Ehkä koin pettäväni hänet päätettyäni monien muiden tavoin muuttaa hänen elämänsä yhdeksi teokseksi muiden joukossa. On tietysti liioiteltua puhua elämästä, mutta tarkoitan niitä tapahtumia joiden ansiosta nykyään ylipäänsä tiedämme hänen eläneen. Hänen kohtalonsa oli todiste jostakin mikä tuntui liittyvän minuun, jostakin mistä en kyennyt päästämään irti. Silti en voinut lakata ihmettelemästä ja miltei häpeämästä kiinnostustani häntä kohtaan. Monestakin syystä.
Karolina Ramqvist: Karhunainen
Ruotsalaisen Karolina Ramqvistin Karhunainen kiinnitti huomioni kustantajan katalogissa. Jos olet lukenut Mia Kankimäen kirjoja, tiedät termin yönaiset. Ramqvist on löytänyt itselleen oman yönaisen, 1500-luvulla eläneen ranskalaisnaisen Marguerite de la Rocquen, jonka uskomattoman tarinan pauloihin hän jää ja punoo sen ympärille omaa tarinaansa. Vuonna 1542 Marguerite de la Rocque lähti holhoojansa Jean-François de La Rocque de Robervalin mukana tutkimusmatkalle Uuteen maailmaan. Laivamatkalla Marguerite kokee hurmionhetkiä nuoren miehen kanssa, ja tämän siveettömän käytöksen johdosta Roberval hylkää Margueriten karhujen ja muiden villipetojen asuttamalle saarelle Pohjois-Atlantilla. Saareen jäävät myös rakastaja sekä Margueriten palvelija Damienne, mutta he eivät selviydy. Marguerite myös synnyttää saaressa lapsen, joka myöhemmin menehtyy. Kuin ihmeen kaupalla Marguerite selviytyy saarella useita vuosia, kunnes kalastajat poimivat hänet alukseensa.
Margueriten tarinan on alun perin kertonut Margareeta Navarralainen Heptaméron-novellikokoelmassaan vuonna 1559. Marguerite de la Rocquen tarinan ohella olikin kiinnostavaa tutustua tähän renessanssiajan kuningattareen ja kirjailijaan, jossa on myös rutkasti potentiaalia yönaiseksi. Ramqvist tutustuu ja tutustuttaa samalla lukijan monipuolisesti myös muihin Margueriten tarinan liepeillä pyöriviin henkilöihin ja aikakauteen. Samanaikaisesti hän ruotii omaa elämäänsä, naiseutta, äitiyttä, kirjoittamista ja maailman menoa. Erityisen tarkastelun alle pääsee suhde teinityttäreen, jonka kanssa Ramqvist matkustaa Pariisiin ja sen liepeille päästäkseen lähemmäs karhunaistaan ja tämän hylännyttä holhoojaa. Äidin ja tyttären reissussa oli vangitsevia hetkiä. Ilmeisesti tytär on tottunut siihen, että kirjailijaäiti haluaa matkata taksilla pitkän matkan keskelle ei mitään vain tuijottaakseen vanhaa tornia, jossa on joskus 1500-luvulla asunut joku äidin kirja kannalta kiinnostava tyyppi.
Karhunainen kuuluu niihin trendikkäisiin kirjoihin, joissa kirjailija saa lähes pakkomielteen tutkia jotain unholaan painunutta historiallista henkilöä tai ilmiötä ja samalla peilaa koko prosessia omaan elämäänsä. Lopputuloksena on usein herkullinen hybridi tietoa, elämäkertaa, esseetä ja autofiktiota. Karhunainen on kyllä kaikkea tätä, mutta siinä on lisäksi erikoinen metataso. Koko kirjan läpi Ramqvist puhuu aikeistaan kirjoittaa kirja tästä aiheesta. Ikään kuin tämän käsillä olevan kirjan lisäksi olisi olemassa se varsinainen kirja, jonka tekemistä hän tässä kirjassa pohtii. Kirjoitan, että hän kaivaa toisen haudan ensimmäisen viereen. Tällaisia “kirjoitan, että..” -lauseita kirjassa on paljon. Kirjoitan, etten osaa päättää oliko tämä häiritsevää vai nerokasta.
Minua kiehtoo ajatus hurahtamisesta ja pakkomielteestä, siis siitä että juuri joku tietty historian henkilö alkaa vainota kirjailijan ajatuksia eikä jätä rauhaan ennen kuin se kaikki päätyy paperille. Ja sitten siitä oman pakkomielteen kohteesta otetaan ihan kaikki mahdollinen selville ja matkustetaan ympäri maailmaa tutkimassa tapahtumapaikkoja ja penkomassa arkistoja. Kun se oma historiallinen sielunsisar tai -veli on löytynyt, tätä näennäistä yhteyttä haluaa myös vaalia ja pitää omana salaisuutenaan. Ramqvist käsittelee tätä asiaa kirjassaan paljon. Alunperin hän kuuli Margueritesta ystävältään, joka pyysi ettei Ramqvist kirjoittaisi tästä mitään, koska koki itse “löytäneensä” tämän. Nainen saarella ei kuitenkaan jättänyt Ramqvistia rauhaan. Samaan aikaan Ramqvist kyseenalaistaa omaa oikeuttaan kertoa juuri tämän henkilön tarinaa, varsinkin kun historiallisia faktoja on käytössä niin vähän ja muiden tekemiä tulkintoja sitäkin enemmän.
Itse kuulin tämän kirjan kautta Marguerite de la Rocquesta ensimmäistä kertaa. Samalla tämä oli ensimmäinen kosketukseni Karolina Ramqvistiin, joka on Ruotsissa ilmeisen suosittu kirjailija. Suomeksi häneltä on julkaistu aiemmin romaani Tyttöystävä (Helsinki-kirjat 2011). Ilmeisesti Ramqvistia on käännetty enemmän englanniksi, ainakin hän kertoo törmänneensä omaan kirjaansa jossain yhdysvaltalaisessa kirjakaupassa. Kansiliepeessä hänen sanotaan olevan yksi sukupolvensa merkittävimmistä kirjailijoista ja feministeistä. Kiinnostavaa oli tutustua sekä Ramqvistiin että hänen karhunaiseensa, vaikka aivan niin paljon en hurmaantunut kuin kotimaiseen Kankimäkeen ja hänen yönaisiinsa.
Karolina Ramqvist:
Karhunainen
Björnkvinnan (2019),
suom. Laura Kulmala
Gummerus 2020
Arvostelukappale
Gummerus Karhunainen Karolina Ramqvist Marguerite de la Rocque yönaiset