menu Menu
Deborah Levy: Omistuskirjoituksia
Elämäkerta, Iso-Britannia, Käännöskirjallisuus, Kustantamo S&S, Levy Deborah 11/04/2022 0 kommenttia
Yasunari Kawabata: Lumen maa Edellinen Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa Seuraava

Mietin, oliko mahdollista olla äidillinen hahmo, joka ei alista muita tarpeidensa, egonsa ja ahdistuksensa panttivangiksi. Olla voimakas nainen keskellä perheen ja ystävien muodostamaa verkostoa mutta silti nainen, joka ei salaa haavoittuvuuttaan tai temppuile saadakseen muilta huomiota ja empatiaa. En ole varma, olenko koskaan tavannut sellaista naishahmoa. Minä en ainakaan ole hän. Kuinka voimme rohkaista, suojella ja ravita hoidokkejamme ja samalla antaa heidän olla vapaita? Ehkä todellisen rakkauden salainen hinta on se, että rakastetun täytyy saada lentää vapaasti pois. Ja myös palata vapaasti. Vanhemmat eivät lahjoita lapsille vapautta. Lasten ei tarvitse pyytää sitä meiltä. He ottavat sen joka tapauksessa, koska heidän on pakko. He eivät ole panttivankejamme, vaikka muistan tunteneeni, että minun täytyi tarjota äidilleni jonkinlaiset salaperäiset lunnaat vastineeksi vapaudestani. Jos äiti rakastaa lapsiaan, he elävät hänen sisällään, mistä heidän elämänsä myös alkoi. Jopa tämän lauseen kirjoittaminen on minulle mysteeri, puhumattakaan siitä että tuntisin sen todeksi.

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia

Omistuskirjoituksia päättää upeasti Deborah Levyn kokonaisuudessaan erinomaisen muistelmatrilogian. Kirjan alkuperäinen nimi Real Estate kuvaa mielestäni suomenkielistä nimeä paremmin kirjan teemaa. Levy on täyttämässä kuusikymmentä vuotta ja aloittamassa taas uutta elämänvaihetta. Tytärten lentäessä pesästä banaanipuusta tulee uusi huollettava ja ”kolmannen lapsen” kuulumisten kyselystä äidin ja tytärten välinen sisäpiirivitsi. Nyt kun kotimaisessa kirjallisuudessa on tänä keväänä ilmestynyt parikin romaania liittyen perheenäitien huonekasvimaniaan, mietin onko trendikkäistä viherkasveista todella tullut nykynaisen hoivavietin ilmentymä. Levy ainakin suhtautuu banaanipuuhunsa kaikella sillä rakkaudella, jota on osoittanut tyttärilleen. Trilogian edellisessä osassa Levy jo alkoi täyttää kotiaan kasveilla. Nyt hänen mielessään rakentuu myös haave uudesta kodista, vanhasta talosta persialaismattoineen ja granaattiomenapuineen. Kirjassa hän käy läpi kodin merkitystä, elämänsä koteja ja samalla etsii sitä henkistä kotia, johon asettua loppuelämäkseen.

Levy kirjoittaa niin vaivattomasti ja kiinnostavasti, että lukijan nautinto on taattu, oli aihe mikä tahansa: vaikka sitten erilaiset kengät tai pakkomielle silkkilakanoihin. Tällä kertaa Levyn kanssa pääsee myös matkustamaan. Lontoon kotikulmien lisäksi vietetään aikaa New Yorkissa, Mumbaissa ja Berliinissä ja muutetaan pidemmiksi tuokioiksi Pariisiin ja Kreikkaan. Vaihtuvissa maisemissa ja tunnelmissa pohditaan olemassoloa, vanhoja rakkauksia ja etsitään sitä naishahmoa, joka ottaisi viimein ohjakset haltuunsa. Usein ohjausta etsitään kirjallisista ja kulttuurillisista lähteistä, yleensä feministisistä vinkkeleistä. Pariisissa ollessaan Levy lukee Annie Ernaux’ta, jonka muistelmaklassikko Vuodet ilmestyi viime vuonna suomeksi. Sekin on luettava pian!

Luin tätä ennen Vivian Gornickin muistelmateoksen Erikoisen naisen kaupunki, joka tyyliltään ja teemoiltaan muistuttaa todella paljon Levyn teosta. En tiedä tuntevatko Gornick ja Levy toisiaan, mutta monella tapaa he tuntuvat olevan sielunsisaria. Kun Levy kirjassa vierailee Gornickin kotikaupungissa New Yorkissa, odotin koko ajan näiden kahden feministin törmäävän toisiinsa jossain kadunkulmassa. Gornickin sijasta Levyn seurana on ”paras miespuolinen ystävä”, johon palataan vielä monessa muussakin käänteessä. Miehen käytöksessä on usein toivomisen varaa, mutta Levy suhtautuu ystäväänsä armollisesti Marguerite Duras’n sanoihin tukeutuen: Miehiä täytyy rakastaa paljon. Todella paljon. Rakastaakseen miestä on rakastettava ankarasti. Muuten heitä on mahdotonta sietää. (Marguerite Duras, Jokapäiväinen elämä) Myös Gornick kertoo kirjassaan ystävyyssuhteestaan mieheen, joka on äärettömän rakas mutta jonka tavattuaan tarvitsee viikon toipumisaikaa.

Pidän tällaisista muistelmista, joissa kronologialla ja saavutuksilla ei ole niin suurta painoarvoa. Levyn kirjoituksissa mennyt, nykyhetki sekä sisäinen maailma haaveineen ja ristiriitoineen on vahvasti läsnä samanaikaisesti. Samalla Levy nivoo elegantisti yhteen henkilökohtaisen ja yleismaailmallisen, arkisen ja ylevän. Tällainen kerroksellisuus tuntuu oikealta, elämänmakuiselta. Tärkeää ovat pohdinnat, vaikutelmat, oivallukset. Kantava teema on läsnäolon vaikeus, siis hankaluus pysähtyä tähän hetkeen, kun mieli askartelee jatkuvasti menneissä pettymyksissä tai rakentaa tulevaisuuden utopioita. Levy askartelee erityisesti unelmakodin idean ympärillä, mutta päätyy lopulta siihen, että kiinteistön omistamisen sijasta merkityksellisempää on säilyttää kyky unelmointiin ja mielikuvitteluun. Tästä kirjasta vaikuttuneena tähän ajatukseen on helppo yhtyä.

Helmet-lukuhaaste 2022:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30 – Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Deborah Levy:
Omistuskirjoituksia
Real Estate (2021),
suom. Pauliina Vanhatalo
S&S 2022

Muissa blogeissa:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

aikuinen nainen Deborah Levy feminismi helmet2022 helmethaaste koti muistelmat Omistuskirjoituksia Real Estate unelmointi


Edellinen Seuraava

Vastaa

keyboard_arrow_up