menu Menu
Hanna Brotherus: Ainoa kotini
Brotherus Hanna, Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi, WSOY 20/05/2021 2 kommenttia
Jon McGregor: Lean Fall Stand Edellinen Maggie O'Farrell: Hamnet Seuraava

Kaipaan hetkiä, jotka kestävät sen minkä kestävät. Kaipaan nukkekodin sijaan aitoja ihmisiä. Nyt koen kulkevani peilisaleissa, joissa näen heijastuksia muiden kuvajaisista ja katseet valehtelevat. Unelmoin perheessäni siitä, että kuuntelisimme toisiamme, että vapauttaisimme toisemme olemaan elossa ja vaihtamaan asentoa. Haaveilen siitä, että löytäisin levon jo ennen kuolemaani. Tuntuisi kauhealta, jos vanhempani olisivat nyt kuolleet. Heidän kanssaan on kaikki puhumatta. Vielä ei ole myöhäistä.

Itseni kanssa on kaikki puhumatta. Kaikkien kanssa kaikki.

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Nappasin Hanna Brotheruksen esikoisromaanin Ainoa kotini matkaan yllättävälle reissulle, kun rakas mummoni siunattiin haudan lepoon vappuaattona Sodankylässä. Brotheruksen koskettavan ja paljaan kirjan tunnelmiin siis sekoittuu väkisin omia tunteikkaita muistoja tuolta viikonlopulta. Kaiken lisäksi heti lentokoneessa kirjaa aloitellessani vastaan tuli erikoinen yhteensattuma: kirjan kertojan oma äidinäiti oli myös kuollut vappuna ja vapun viettoon kuului aina haudalla käynti. Aikuisen naisen suhdetta omaan äitiinsä ja toisaalta omaa äitiyttä ja naiseutta käsittelevä romaani sopi teemoiltaan hyvin tämän erityisen viikonlopun matkakumppaniksi. Pidin Brotheruksen avoimesta ja kauniista romaanista enemmän kuin osasin odottaa. ”Kuustosen puolison avautumiskirja” ei lähtökohtaisesti vetänyt puoleensa, mutta tämä oli niin paljon enemmän. Tosin en ihan välttämättä olisi tarvinnut tietoja parin intiimielämästä ja miehen nukkuma-asennoista.

Brotherus sanoittaa hienosti perheiden kipuilua, vanhemmuuden jatkuvaa huolta ja riittämättömyyden tunteita. Hänelle onkin siunaantunut keskimääräistä enemmän vastoinkäymisiä niin lapsuuden perheessä kuin myöhemmin omassa perhearjessa. Lapsuutta värittivät erityisesti äidin harras herätyskristillisyys ja vanhempien konservatiiviset ja salaa alistavat kasvatusmetodit: oli oleellista olla kiltti, nätti, ahkera ja vaatimaton. Tyttären unelmaa tanssijan urasta ei kotona kannustettu, mutta palo tanssiin oli vahvempi kuin vanhempien vastustus. Kehollisuus oli kyllä läsnä kodissa monin tavoin, sillä perheen toinen tytär sairastui anoreksiaan. Yhteisistä ruokailuhetkistä tuli piinaava suoritus, jossa jokainen tarkkaili myös omaa syömistään. Traagisella tavalla syömishäiriö siirtyi seuraaviin sukupolviin, kun myös kertojan oma tytär sairastuu vakavaan anoreksiaan. Kuvaukset syömishäiriöklinikalta ovat raastavia. Kertojalla kestää kauan tunnustaa oma syömishäiriönsä, joka on jäänyt häneltä itseltäänkin tajuamatta, kun on keskittynyt huolehtimaan kaikista muista. Siskon menehtyminen syöpään, pojan huumeriippuvuus, tyttären anoreksia, avioero – ja näihin kaikkiin liittyvä suru, syyllisyys ja häpeä – ovat vieneet kaiken energian. Vain tanssiessa on mahdollista kokea itsensä kokonaiseksi.

Tanssija-koreografi Brotherus kirjoittaa pakahduttavan kauniisti tanssista taiteena ja elämäntapana: Tanssi on hetki kahden hengityksen välissä, se on pidätys tai se on päästö. Se on kuoleman kauneus elävässä ihmisessä. Tie tanssitaiteilijaksi on päällystetty esteillä, jotka on ylitettävä yhä uudestaan. Harjoittelun ankaruus ja tiukka kisa paikasta esiintymislavoilla avautuvat tekstistä armottomina. Kurinalaisuus ja kovat paineet tanssisaleissa laukaisevat holtittoman käytöksen muilla elämän alueilla: kertojan nuoruus on täynnä irtosuhteita, rankkaa juhlimista ja rajojen testausta. Se kausi päättyy yllätysraskauteen ja häihin. Pari saa lyhyen ajan sisällä neljä lasta, joista yksikään ei ole suunniteltu. Perheessä on kuitenkin paljon rakkautta ja välittämistä. Kolmen pojan jälkeen syntyy tytär, se josta tulee äidilleen elämän suurin opettaja. Perheen vastoinkäymiset lisäävät kohtaamattomuutta ja kommunikaatiovaikeuksia ja liitto ajautuu karille. Kirjassa on myös aikuisten lasten kirjoittamia ajatuksia liittyen vanhempien avioeroon. Ne olivat niin paljaita ja autenttisen oloisia, että tässä kohtaa mietin hetken autofiktion problematiikkaa. Mutta en jaksa tähän ikuisuuskysymykseen nyt sen enempää paneutua. Fiktiota tai ei, koskettavasti kerrottua joka tapauksessa. Aikuisen naisen kehollisuus ja seksuaalisuus tulee myös avoimesti käsiteltyä. Hienoahan se on, että joku uskaltaa olla häpeilemättömästi ja ylpeästi oma itsensä.

Pariisi tuntuu edelleen olevan se kaupunki, joka vetää taiteilijoita puoleensa, kun tarvitaan irtiottoa ja inspiraatiota. Viimeksi törmäsin Pariisin-kuvaukseen Ida Pimenoffin esikoisromaanissa Kutsu minut, jossa valokuvaaja haki Pariisista vaikutteita ja hetken huumaa. Myös Brotherus matkusti Pariisiin ottamaan etäisyyttä elämäänsä ja synnyttämään tätä kirjaa. Pariisin katkelmat ovat persoonallisia ja tunnelmallisia, eivätkä onneksi pahemmin lankea kliseisiin, joita Pariisin kaduilla vaelteluun usein liitetään. Eikä kliseilläkään tässä koronan aiheuttamassa matkailuvajeessa ole niin väliä, kirjan välityksellä oli ihan virkistävää ihastella Sacre Coeuria ja kävellä Pere Lachaisen hautausmaalla. Lempikirjakauppani Shakespeare & Co. mainitaan myös!

Hanna Brotherus: 
Ainoa kotini
WSOY 2021
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Helmi Kekkonen
Kirjan jos toisenkin
Kirjavinkit
Kulttuuri kukoistaa
Lukutuulia

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Ainoa kotini anoreksia autofiktio Hanna Brotherus huumeriippuvuus ihmissuhteet kehollisuus Pariisi parisuhde perheet seksuaalisuus syömishäiriö tanssi WSOY


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Tämän kirjan haluan ehdottomasti lukea! Vaikuttaa todella hyvältä. 🙂

keyboard_arrow_up