menu Menu
Elizabeth Taylor: Mrs Palfrey at the Claremont | Naistenviikkohaaste 2021
Iso-Britannia, Taylor Elizabeth, Ulkomainen kaunokirjallisuus, Virago Press 22/07/2021 4 kommenttia
Barbara Pym: An Unsuitable Attachment | Naistenviikkohaaste 2021 Edellinen Elizabeth Bowen: The Last September | Naistenviikkohaaste 2021 Seuraava

Desmond did not come. The sweater Mrs Palfrey was knitting for him neared completion, and everyone knew that he had not come to claim it. Saving face had been an important part of life in the Far East, and Mrs Palfrey tried to save hers now. Trouble usually comes from doing so, and it came to her, for it involved her in telling lies, and in being obliged to remember the lies when she had told them. She had to invent illnesses for Desmond, and trips abroad connected with his work – which she knew quite well did not involve trips abroad. She found this a great strain, and along with it went her secret grief that she had no one of her own in London after all, and that the studious, rather prim man she had always been proud of seemed utterly unconcerned about her. He had not even answered her letters, her invitations to dinner at the Claremont. Young men are always hungry, and very often hard-up, she had believed; but it was now clear that her grandson was neither so hungry nor so hard-up as to need any help along those lines from her.

Elizabeth Taylor: Mrs Palfrey at the Claremont

Barbara Pymin ohella hänen aikalaisensa Elizabeth Taylor (1912-1975) mainitaan usein yhdeksi urallaan aliarvostetuista ja myöhemmin oikeaan arvoonsa nostetuista brittikirjailijoista. Hyvin samankaltaisiakin he ovat kirjoittajina, aiheenaan usein menneen ajan sosiaalisten konventioiden yhteentörmäys modernin ajan murroksessa. Olen lukenut aiemmin Taylorin esikoisromaanin At Mrs Lippincote’s vuodelta 1945, nyt hyppäsin tuotannon toiseen päähän eli Taylorin viimeiseen hänen elinaikanaan julkaistuun romaaniin. Mrs Palfrey at the Claremont on Taylorin yhdestoista romaani ja se on julkaistu vuonna 1971. Ikääntymisestä ja yksinäisyydestä kertova romaani tuo mieleen Barbara Pymin melankolisen vanhuuskuvauksen Quartet in Autumn. Molemmat olivat muuten ilmestymisvuonnaan Booker-ehdokkaina.

Eräänä tammikuun sateisensa sunnuntaina Mrs Palfrey saapuu lontoolaiseen hotelli Claremontiin, jossa tämä hiljattain leskeksi jäänyt skotlantilaisrouva aikoo viettää viimeiset aikansa. Claremontin vakioasukkaisiin kuuluu sekalainen joukko muitakin elämänsä ehtoopäiviä viettäviä, joiden päivät kuluvat seuraavaa ruoka-aikaa odotellessa. Jännitystä elämään tuo kilpailu siitä, kuka ehtii ensimmäisenä kuuluttamaan tämän päivän menun. Illat nuokutaan yhteistiloissa neuloen, lukien ja tv-sarjoja katsellen sekä keskustellen kulttuuririennoista, joihin ei koskaan mennä, ja sukulaisista ja ystävistä, jotka harvoin tulevat vierailulle. Jokaisen mielessä on yksi kysymys: kumpi on pahempaa, tylsyys vai kuolema?

Mrs Palfreylla on tytär Skotlannissa ja Lontoossa tyttärenpoika Desmond, joka on töissä British Museumissa. Mrs Palfrey tietysti kertoo kaikille, että Desmond tulee vierailemaan hänen luonaan varmasti usein, sukulaisten vierailut kun ovat asukkaille niin tärkeitä kohokohtia. Päivät kuluvat ja Desmondille neulottu villapaitakin alkaa olla valmis, mutta poikaa ei vaan kuulu. Tämä on Mrs Palfreylle äärimmäisen noloa, hän kun ei haluaisi myöntää muille asukkaille olevansa yksinäinen ja unohdettu. Eräänä päivänä hän kompuroi kävellessään ja pelastavaksi enkeliksi paikalle sattuu eräs parikymppinen nuori mies. Ludo on hyväkäytöksinen ja komea ja osoittaa hämmentävää myötätuntoa ja ystävällisyyttä iäkästä rouvaa kohtaan. Mrs Palfrey haluaa kiitokseksi avusta tarjota Ludolle päivällisen Claremontissa. Ludo myös lupautuu esittämään Desmondia Claremontin uteliaille asukkaille. Illallinen on menestys ja yllättävän ystävyyden alku. Harmillisesti oikea Desmond ilmestyy jossain vaiheessa Claremontiin sotkemaan kuvioita, mutta Mrs Palfrey saa lakaistua hänet maton alle. Ludo on paljon parempi Desmond, vaikka hänellä onkin ikävästi läpsyvät halvat kengät.

Taylor ei kirjoita lainkaan sentimentaalisesti tai höttöisesti, vaan tämä harmittomalta hupailulta kuulostava romaani on itse asiassa äärimmäisen koskettava ja säälimätön kuvaus yksinäisestä vanhuudesta ja lähestyvästä kuolemasta. Vaikka romaani tarjoaa monia naurun hetkiä, pinnan alla väreilee koko ajan kitkerä totuus. Elämä on usein julmaa ja niihin ohikiitäviin onnen hetkiin kannattaa tarrautua, vaikka ne tarjoiltaisiin vähän epämääräisessä paketissa. Pidän siitä, miten monisyisiä Taylorin henkilöt ovat. Esimerkiksi Ludo, jonka motiivit Mrs Palfreyn kanssa kaveeraamiseen eivät ole suinkaan täysin pyyteettömät. Hänkin on omalla tavallaan yksinäinen, äitihahmon tarpeessa, ja ennen kaikkea näkee Mrs Palfreyn tutkimuskohteena romaaniaan varten. Käynnit Claremontissa tarjoavatkin paljon kiinnostavaa materiaalia romaaniin, jonka nimeksi on tulossa They Weren’t Allowed to Die There. Mrs Palfrey oli kertonut, ettei hotellissa saa kuolla. Jos menee huonoon kuntoon, on muutettava pois. Niin käy esimerkiksi Mrs Arbuthnotille, jonka määräilevää ja ylimielistä persoonaa juuri kukaan ei jää kaipaamaan. Mrs Palfrey tarjoutuu kirjoittamaan hänelle, mutta Mrs Arbuthnot ei suostu antamaan uutta osoitettaan. Hän ei halua kenenkään tietävän muuttavansa huonomaineiseen vanhainkotiin.

Samalla terävällä mutta myötätuntoisella katseella Taylor käsittelee Claremontin muita asukkaita ja antaa myös luvan nauraa näille hupsuille. Briteille tyypilliset kohteliaisuuskoodit vaativat iän myötä luovuutta, varsinkin kun istutaan yhdessä hiljaisessa salissa: ”Well, another Sunday nearly gone” Mrs Post said quickly, to cover a little fart. She had presence of mind. Naisvoittoisessa porukassa itsensä ulkopuoliseksi tunteva Mr Osmond valittaa kaikesta jatkuvasti ja saa erityisesti hotellin henkilökunnan hermoromahduksen partaalle alatyylisillä jutuillaan. Hänenkin kovan kuorensa alta löytyy kuitenkin pehmeämpiä kohtia ja hän päätyy jopa kosimaan Mrs Palfreya. Taylorin tavasta tarkastella henkilöitään empaattisen mutta rehellisen linssin läpi tulee nykykirjailijoista mieleen Elizabeth Strout, joka myös osaa näyttää ihmiset kokonaisina ja paljaina, kaikkine inhimillisine hölmöyksineen. Taylorin mainion romaanin pohjalta on tehty myös vuonna 2005 julkaistu elokuva, jossa Mrs Palfreyn roolissa nähdään Joan Plowright. Samainen Plowright näyttelee myös filmatisoinnissa Elizabeth von Arnimin romaanista The Enchanted April, josta kirjoitin myös tällä viikolla.

Elizabeth Taylor:
Mrs Palfrey at the Claremont
Virago Press 1982 (alun perin julkaistu 1971)
Omasta hyllystä

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

#naistenviikko2021 #naistenviikkohaaste Elizabeth Taylor ikääntyminen kuolema Mrs Palfrey at the Claremont vanhuus yksinäisyys


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Tayloria voisi lukea joskus. Katsoin juuri, että suomennettujakin kirjoja on monta kappaletta. 🙂

    1. Tayloria on tosiaan suomennettu jonkin verran, tämäkin romaani löytyy suomeksi nimellä Hyvien ihmisten hotelli (Gummerus 1979).

  2. Tämän olen lukenutkin suomeksi, ja bloggauksen mukaan käännöksessä oli kritisoitavaa, mutta toki Taylor on silti mestarillinen.

    Ja joo, tässä oli hyvinkin surumielinen tunnelma, joskin Taylor muutenkin on hieman vakavampi…tai lukemissani tuntuu että siinä missä sivuhenkilöissä näkyvät selvemmin humoristiset ja eksentriset piirteet (joita toki yhä käsitellään hienovaraisesti) niin päähenkilöt ovat sävyltään selvemmin traagisia kuin mitä vaikkapa Pym sallisi (ja näiden humoristisuus kumpuaa ennemmin pateettisuudesta).

    1. Ainakin näiden kahden lukemani Taylorin perusteella voin allekirjoittaa tuon vakavamman sävyn. Jo esikoisromaani oli tunnelmaltaan hyvin melankolinen. Taylorin kerronta kiehtoo minua nyt valtavasti, juuri tuo huumorin ja tragedian hienovarainen liitto. Ja kuten Pymilla, kaikki ne triviaalit ja banaalit yksityiskohdat, jotka ovat täynnä inhimillisyyttä ja elämää. Jotenkin tuntuu siltä, että Taylorista löydän lohdun, sitten kun kaikki Pymit on luettu.

keyboard_arrow_up