menu Menu
Elizabeth Taylor: Blaming
Iso-Britannia, Taylor Elizabeth, Ulkomainen kaunokirjallisuus, Virago Press 07/01/2022 2 kommenttia
Meg Mason: Sorrow and Bliss Edellinen José Luís Peixoto: Saramago & José Seuraava

‘I am consumed by a desire to see your house,’ Amy read. ‘Laurel House, Laurel Walk sounds so English.’ Martha’s spidery, American hand-writing. Ernie, bringing in a pot of coffee, asked, ‘Everything all right, madam?’ His new teeth clicked badly. If they were to do it for ever, she felt that she could not bear it.

‘Yes, yes,’ she said. She knew that he always read her letters, and wondered why he bothered to make such enquiries.

She re-read the letter for the third time, wondering how she could decently prevent Martha from coming, who could recreate the nightmare, letting slip place-names, which must never be mentioned to her again; but she knew that she could not decently prevent her, after all she had done. She had already behaved too badly – the very worst behavior of her life, she was sure. Perhaps delay her, though. A little later, she wrote to Martha. ‘I should love to see you here, and hope to.’ She paused in desperation, and then wrote, ‘It just happens’ (that opening phrase for liars) ‘that I am off to stay with my son and daughter-in-law for a while. No specified time on either side, but it will be a change which perhaps I need. When I return, may I write again to ask you to come to my English house? You were good to me and for me, and your unselfishness I shall always remember.’ More like a farewell letter than one of promise. Tears often came to her eyes when writing insincere letters, and they came now for a moment.

Elizabeth Taylor: Blaming

Kesäisin ja vuodenvaihteessa päästän hetkeksi irti uutuuskirjoista ja poimin menneitä helmiä omasta tai kirjaston hyllystä. Omassa hyllyssä odottelee tällaisia hetkiä varten monia takuuvarmoja viihdyttäjiä. Elizabeth Taylorin (1912-1975) romaaneja hankin taannoin muutamankin kappaleen odottamaan sopivaa hetkeä. Olen aiemmin lukenut Tayloria uran eri päistä: esikoisromaanin At Mrs Lippincote’s ja viimeiseksi jääneen Mrs Palfrey at the Claremont. Nyt oli vuorossa postuumisti vuonna 1976 julkaistu Blaming. Onneksi luettavaa riittää vielä esikoisen ja viimeisten välistä: yhdeksän romaania ja useita novellikokoelmia. Taylorin tavassa kirjoittaa on jotain tavattoman koskettavaa ja inhimillistä, huumorilla rikastettua melankoliaa ja tympeydestä yllättäen kumpuavaa myötätuntoa. Elämänmakuista, voisi tylsästi tiivistää.

Blaming käynnistyy risteilytunnelmissa. Lontoolaiset Amy ja Nick ovat uskaltautuneet lomalle Nickin pitkän sairastelun jälkeen. Laivalla heidän seuraansa lyöttäytyy amerikkalainen Martha, joka kirjoittaa viihderomaaneja ja on valtavan kiinnostunut kaikesta englantilaisesta. Martha näkee pariskunnan, varsinkin Amyn, suorastaan englantilaisuuden tiivistymänä. Amy taas ajattelee, ettei “oikeassa elämässä” olisi Marthan kaltaisen naisen ystävä. Sitten Nick yllättäen kuolee ja järkyttynyt Amy joutuu Istanbulissa jäämään pois kyydistä miehensä ruumiin kanssa. Martha päättää hetken mielijohteesta hypätä myös laivasta ja saapuu pyytämättä ja yllättäen Amyn tueksi. Martha saattaa Amyn kotiin Lontooseen ja Amy tuntee jääneensä kiusalliseen kiitollisuudenvelkaan. Totuteltuaan hetken elämään leskenä, Amyn on viimein kutsuttava Martha kylään.

Amy ja Martha muodostavat erikoisen ystäväparin. Amy on peribrittiläiseen tyyliin tarkka muodollisuuksista ja kohteliaisuuksista, mutta Marthan suorasukaisuus ja irrationaalinen käytös käyvät Amyn hermoille. Ensivisiitillään Martha hypistelee ja arvostelee kaikkea ja sytyttää paketillisen tulitikkuja yksi toisensa perään ihan vain huvin vuoksi. Marthaa taas ihmetyttää, että Laurel Housessa on palvelija, Ernie-niminen huonohampainen mies. Ernie taas pöyristyy, kun Martha tuo itse likaiset astiat suoraan keittiöön – hänen tontilleen – ja alkaa kysellä kaikenlaista. Myös lukijalle Ernien läsnäolo on kirjan oudoin asia. Nick oli palkannut Ernien vakiopubistaan, kun tämä oli jäänyt sieltä työttömäksi. Ernien piti vain auttaa sen aikaa, kun Amy sairasti vyöruusua, mutta sitten Ernie oli vaan jäänyt: “He took over the house, and I suppose I didn’t really mind. He’s very good at it. He says he was a sailor once, and they’re usually domesticated.”

Amyn on tuoreena leskenä kestettävä Marthan ja Ernien lisäksi myös muiden hössötystä ja huolenpitoa. Amy kärvistelee läpi kirkkoherran pakollisen visiitin, eikä voi ymmärtää miksi kirkkoväen on aina tuppauduttava ihmisten koteihin kutsumatta. Poika perheineen kutsuu myös jatkuvasti kylään, vaikka Amyn mielestä perheen tyttäret Dora ja Isobel tekevät vierailuista kovin raskaita kestää. Etenkin Isobel, joka on aikamoinen riiviö. Rauhallisempi Dora on enemmän Amyn mieleen, vaikka saakin tämän välillä hulluksi pikkuvanhoilla ja näsäviisailla kommenteillaan. Nickin vanha ystävä Dr Gareth Lloyd alkaa poiketa Amyn luona harva se ilta, muutenkin kuin perhelääkärin ominaisuudessa. Gareth on myös leski, joten olisiko varhain leskeytyneillä siinä järkiavioliitto käsillä? Myös Martha on löytänyt miesystävän, amerikkalaisen Simonin, joka houkuttelee Lontooseen asettunutta Marthaa takaisin Yhdysvaltoihin. Kuulemmeko Amyn huokaisevan helpotuksesta? Sitä ei ole luvassa, sillä kuolemasta alkanut romaani päättyy toiseen traagiseen kuolemaan, joka saa Amyssa aikaan itsesyytösten ryöpyn.

Taylorin tyttären jälkisanoista käy ilmi, että kirjailija sairasti ja tiesi kuolevansa kirjaa kirjoittaessaan ja halusi saattaa sen nopeasti valmiiksi. Jäähyväisten tuntua romaanissa selvästi on, jo aiheensa puolesta, mutta kiireen tuntua ei niinkään. Vaikka päähenkilö Amy onkin persoonaltaan viileän etäinen ja jopa epämiellyttävän laskelmoiva, romaanissa on myös lämpimiä ja humoristisia kohtaamisia. Erityisesti vastahakoisen mummon puuhastelut Doran ja Isobelin kanssa ovat hupaisia. Niistä tuli mieleen italialaisen Domenico Starnonen romaani Kepponen, jossa isoisän ja tyttärenpojan välillä on vastaavaa tasapainoilua turhamaisuuden ja pyyteettömyyden välillä. Romaanissa vietetään myös joulua, joten tämä kirja sopi lukuajankohtaan hyvin. Opin kirjasta myös vanhan englantilaisen jouluperinteen, joka muistuttaa meidän tapaamme piilottaa manteli riisipuuroon onnea tuomaan. Englannissa piilotetaan kolikko jouluvanukkaaseen (Christmas pudding) ja sen löytäjä saa seuraavana vuonna osakseen onnea ja vaurautta. Se jäi kuitenkin kirjassa tänä jouluna saamatta, sillä kolikon piilotus oli aina ollut Nickin tehtävä. “Oh, I do wish Grandpa hadn’t died”, Dora itkee yllätyksettömän kakkupalansa äärellä. Ensimmäiset joulut ja muut juhlapäivät ovatkin usein raskaimpia menetyksen jälkeen. Ehkä Taylor tätä kirjoittaessaan suri jo omaa poismenoaan rakkaimpiensa puolesta.

Elizabeth Taylor:
Blaming
Virago 1992
(alun perin julkaistu 1976)
Omasta hyllystä

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

Blaming Elizabeth Taylor Englanti joulu leski syyllisyys ystävyys


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Tayloria pitäisi kyllä tosiaan kokeilla joskus. Harvemmin tulee luettua kovin peribrittiläisiä kirjoja.

    1. Taylor on mahtava. Minä suorastaan marinoin itseäni peribrittiläisellä kirjallisuudella. Taylorin lisäksi kannattaa tutustua ainakin näihin: Barbara Pym, Muriel Spark, Elizabeth Bowen, Penelope Fitzgerald, Nancy Mitford, Elizabeth von Arnim, Anita Brookner, Iris Murdoch, Penelope Lively. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

keyboard_arrow_up