She had never cared much for books, because they did not seem to be about her, and she thought that she would rather write a book herself, to a pattern of her own choosing and about a beautiful young girl with a startling white skin, heiress to great property, wearing white piqué at Osborne and tartan taffetas at Balmoral.
When she had finished her tea, and that was very soon, she got out of bed and fetched an old school exercise-book from a shelf, tore out some pages of map-drawings and began without hesitation on Chapter One. ‘In the year 1885,’ she wrote. It was the year of her own birth.
[…]
By bedtime, she was both excited and exhausted. Her right arm and shoulder were aching and her fingers were cramped. She had scarcely paused, either to consider what she write or judge what she had written. Day-dreaming had paved the way. She knew what the rooms and grounds of Haven Castle looked like and could describe the Duchess’s gowns and jewelry in detail. White peacocks wandered on the moonlit terrace the night Irania was born. The birth was prolonged for several pages. Then all of the blinds on the South front were drawn and the staff appeared, as if by magic, draped in black crêpe. Unencumbered by a mother, the heroine faced the future.
Elizabeth Taylor: Angel
Angel on Elizabeth Taylorin seitsemäs romaani ja myös seitsemäs häneltä lukemani romaani, vaikka en järjestyksessä ole niitä lukenutkaan. Se on myös erilainen kuin muut tähän asti Taylorilta lukemani romaanit, sillä se kattaa yhden henkilön elämän teini-iästä kuolemaan saakka. En muista muiden hänen romaaniensa ulottuvan näin monen vuoden ajalle. Romaani alkaa räväkästi, kun viisitoistavuotias Angel Deverell jää kiinni valehtelusta. Hän on kertonut kahdelle pienelle tytölle loisteliaasta elämästään Paradise House -nimisessä talossa. Todellisuudessa hän asuu äitinsä kanssa ahtaassa asunnossa äidin pitämän kaupan yläpuolella, ja Paradise House on paikka, jossa hänen tätinsä työskentelee. Lapsuudestaan asti Angel on unelmoinut talosta ja ajatellut, että hänen pitäisi asua siellä.
Tämä varhainen kohtaus kertoo paljon Angelista. Hän ei ole tyytyväinen tilanteeseensa, vaan kuvittelee itselleen paremman elämän ja tuntee olevansa oikeutettu siihen. Koska hänellä on niin vilkas mielikuvitus, hän keksii valjastaa sen käyttöönsä ja ryhtyy kirjoittamaan romaania. Äiti ja täti ovat kauhuissaan: eihän kirjoittaminen ole soveliasta puuhaa nuorelle tytölle. Mutta Angel ei piittaa heidän mielipiteistään. Hän on vakuuttunut, että hänestä tulee kuuluisa ja rikas kirjailija. Tämä on toinen hänen piirteistään: kun hän on päättänyt jotain, hän ei pysähdy ennen kuin saavuttaa sen, mitä haluaa. Niinpä hän esittää olevansa sairas eikä nouse sängystä ennen kuin on kirjoittanut viimeisen sanan ensimmäiseen romaaniinsa, jonka nimeksi antaa The Lady Irania.
Aluksi hänen romaaninsa hylätään, mutta sitten hän löytää kustantamon, joka suostuu julkaisemaan sen. Kustantamon miehet ovat niin huvittuneita hänen romaanistaan, etteivät voi ohittaa sitä. Ensitapaaminen Angelin kanssa on unohtumaton. Kustantamossa odotetaan jotain keski-iän ylittänyttä rouvaa tai naisen nimellä kirjoittavaa miestä, mutta hämmästys on suuri, kun romaanin kirjoittajaksi osoittautuu 16-vuotias itsepäinen ja selvästi huumorintajuton nuori nainen. Kustantaja ehdottaa pieniä muutoksia romaaniin, mutta Angel ei suostu muuttamaan siinä mitään. Niinpä hänen kirjoissaan samppanjapullot avataan jatkossakin korkkiruuvilla. Kustantamossa laskeskellaan, että yleisö saattaisi nauttia romaanista sen rohkeiden kohtausten ja villien tarinoiden vuoksi. Ja he ovat oikeassa. Angelin romaanit ovat suuri menestys, ja tekevät hänestä paitsi kuuluisan myös erittäin rikkaan.
Ikävä kyllä Angelilla on hyvin vääristynyt kuva maailmasta ja omista kyvyistään. Hän luulee olevansa suuri kirjailija, vaikka se, mitä hän tuottaa, on puhdasta roskaa. Hänestä on mahtavaa kuvitella asioita, mutta hän ei koskaan tee taustatutkimusta. Hän on myös varsin tietämätön, eikä itse lue muiden teoksia. Hänen kirjansa eivät ole vain rivoja, vaan täynnä epäjohdonmukaisuuksia, melodraamaa ja huonoa makua. Koko kirjallisen uransa aikana Angel ei ymmärrä, että hänen kirjansa ovat suosittuja siitä huolimatta, että ne ovat huonoja, eivätkä sen vuoksi, että ne olisivat mestariteoksia – kuten hän itse uskoo.
Angelin tarve kirjoittamiseen on aina kummunnut yksinäisyydestä, mutta hänen vaikea persoonansa estää häntä solmimasta kovin kestäviä ihmissuhteita. On hänellä kuitenkin joitain ystäväksi luokiteltuja ja naimisiinkin hän päätyy, eikä suostu näkemään, että mies olisi vain hänen rahojensa perässä. Pitkäaikaisin seuralainen on hänen miehensä sisko Nora ja osa palvelusväestä pysyy myös uskollisina, vaikka joutuvatkin kestämään Angelin oikkuja ja eksentrisyyksiä. Vaikka Angel saa heidät usein hermoromahduksen partaalle, he pysyvät hänen luonaan. Eivät pelkästään hänen rahojensa takia, vaikka se on osa syytä, vaan koska Angel on niin aito. Hän saattaa olla harhainen ja aivan liikaa kaikkea, mutta hän pysyy uskollisena itselleen ja omalle tyylilleen – aina ja seurauksista välittämättä. Angel on monin tavoin epämiellyttävä persoona, mutta on hänellä myös viehättäviä piirteitä, kuten syvä rakkaus eläimiin. Hänen ympärillään on aina huonosti käyttäytyviä koiria, mököttäviä riikinkukkoja ja erityisesti kissoja, jotka viileän omanarvontuntoisina ja kiiltelevän värikkäissä turkeissaan muistuttavat eniten häntä itseään.
Elizabeth Taylorin romaanit ovat aina tarkkanäköisiä, nokkelia ja henkilökuvaukseltaan rikkaita, eikä Angel ole poikkeus. Angel on henkilönä erityisen herkullinen, mutta myös Angelin äiti ja täti, kustantaja Theo vaimoineen, ystävä Nora, taiteilija-aviomies Esmé sekä Angelin palvelijat ovat kaikki täysin kehittyneitä henkilöhahmoja. Tässä romaanissa irtoaa ironiaa myös viktoriaanisen kartanoromantiikan ympäriltä. Paradise House on kuvattu niin Angelin unelmien kautta kuin realistisesti parhaat päivänsä nähneenä kartanona, joka rapistuu yhtä matkaa Angelin kanssa. Vaikka romaani on alussa enemmän huvittava, sävy ja tunnelma muuttuvat lopussa synkemmiksi ja melankolisemmiksi. Angelia ei heti pysty karistamaan mielestään – kuten kirjassakin moni hänet kohdannut saa huomata.
Angel Elizabeth Taylor fiktiivinen kirjailija ironia kartano
Tämä on kyllä huikea kirja, erilainen kuin muut lukemani Taylorit ja samalla vahvuutensa ovat kyllä mukana…
Ja tuo on temppu joka onnistuessaan tekee aina vaikutuksen, että hahmo esitellään alussa läpeensä naurettavana, mutta tarinan edetessä saadaan myös tietyllä traagisuudella lukiajn sympatiat puolelleen vaikka samalla niitä naurettavia piirteitä ei siloitella yhtään.
Angelia ei tosiaan ihan heti unohda.
Erottuu tosiaan muista lukemistani Tayloreista. Jännä, luin sattumalta juuri tämän jälkeen irlantilaisen Molly Keanen romaanin Loving Without Tears vuodelta 1951. Sen päähenkilö on myöskin Angel ja hyvin samanlainen manipuloiva tyranni lähimmilleen. Yhtäläisyyksiä oli jopa siinä määrin, että aloin mielessäni sekottaa nämä Angelit. Siitä kirjasta blogissa lisää, kun ehdin kirjoittaa. Onko Molly Keane (M. J. Farrell) sinulle tuttu kirjailija?