Aika se siinä tikittää. Pian on maaliskuu, pian talvi alkaa perääntyä. Sulaneen lumen jättämät lätäköt välkkyvät auringossa. Ensimmäiset mehiläiset lähtevät tiedustelulennolle, vaikka vihreys on vasta tuskin puhkeamassa rouodasta heräilevän mustan maan peitoksi, sen lämmikkeeksi ja kaunistukseksi. Talven jälkeen mehiläiset eivät lennä pitkälle, ne treenaavat ja kertaavat suunnistustaitojaan. Pesät on kuitenkin jo siirretty aurinkoon, ne alkavat lämmetä ja talven kosteus kaikkoaa niiden sisältä.

Ilman täyttää suloinen, tuttu ja tyyni surina, joka tekee mehiläisiä rakastavan ihmisen maailmasta leppoisan ja kotoisan. Silloin ei enää niin haittaa, että jossain ammutaan – kaikkeen tottuu! Tärkeää on se, että luonnon täyttää elämä, sen äänet ja tuoksut, sen siipien suhina ja surina.

Ja kun mehiläiset maaliskuun lopulla ovat kunnolla toipuneet talvesta ja pesät kuhisevat herkeämättä elämää, hän kokoaa ne lavitsan alle: kaksi leveys- ja kolme pituussuuntaan. Pehmustaa lavitsan ohuella olkipatjalla, pukeutuu lämpimästi – ovathan yöt vielä maaliskuun puolivälissä kylmiä –, ja nukkuu siinä pesälaatikoiden päällä useamman perättäisen yön. Se on parempaa hoitoa kuin mikään lääke! Parempaa kuin vitamiinit.

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset

Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Vuonna 2014 aseistetut venäläismieliset separatistit alkoivat vallata hallintorakennuksia Donetskissa ja Luhanskissa ja taistella Ukrainan joukkoja vastaan, muuttaen Donbassin harmaaksi vyöhykkeeksi. Tämä on lähtökohta Andrei Kurkovin romaanille Harmaat mehiläiset, joka on julkaistu alun perin vuonna 2018 ja saatu nyt suomeksi. Romaani kertoo konfliktista niiden ihmisten näkökulmasta, jotka yrittävät vain selviytyä arjesta, kun suuremmat voimat kamppailevat heidän maansa ja olemassaolonsa puolesta. Venäjällä syntynyt, mutta Kiovassa kasvanut Kurkov kirjoittaa venäjäksi ja romaanin on kauniisti suomentanut Arja Pikkupeura. Harmaat mehiläiset sijoittuu itäukrainalaiseen Pikku Starhorodivkan kylään, jossa on jäljellä enää kaksi asukasta: vaimostaan eronnut mehiläishoitaja Sergei Sergeitš ja hänen rakas vihamiehensä Paška. Petollisen yksinkertainen tarina liikkuu talvisen harmailta sotatantereilta kesäiselle Krimille ja kasvaa kuin vaivihkaa symbolisiin mittoihin. Tarina on yllättävän toiveikas ja lohdullinen, mikä tietysti koskettaa vielä enemmän, kun tietää mitä Ukrainassa on kirjan julkaisun jälkeen tapahtunut.

Pommitusten välissä kaksi entistä kouluaikaista vihollista pitävät enemmän tai vähemmän huolta toisistaan, vaikka Sergeitš tietääkin, että Paška saa apua myös tukemiltaan venäläisiltä joukoilta. Kaupunki on suurelta osin tuhoutunut ja koostuu vain kahdesta tiestä, joista toinen on nimetty Leninin ja toinen Ukrainan kansallisrunoilija Taras Ševtšenkon mukaan. Hetken mielijohteesta Sergeitš vaihtaa tienviitat, mikä miellyttää Paškaa, joka saa nyt asua Lenin-kadulla. Sergeitš on henkilö, joka ei ole ottanut osaa sotaan, mutta on omaksunut sen tyhjyyden osaksi elämäänsä. Hän taipuu yleensä ukrainalaisten puolelle, vaikka hänellä ei juurikaan ole kiinnostusta konfliktiin ja hän välittää lähinnä vain mehiläisistään. Kuten Paška kertoo hänelle unessa, ei ole väliä kumpi puoli voittaa, kunhan sota olisi ohi. Molemmat miehet odottavat sitä päivää.

Kirjan ensimmäinen puolisko koostuu lähes kokonaan harmaudesta ja odottamisesta. Maisema on vailla väriä, pääasiassa pommitettuja rakennuksia ja kuollut ruumis lumessa. Talven väistyessä Sergeitš päättää poistua joksikin aikaa kotoaan, sillä hänen rakkaiden mehiläistensä on päästävä keräämään mettä rauhallisempiin oloihin. Sergeitšin ja mehiläisten matka kulkee läpi rintamalinjojen ja tarkastusasemien. Hän pysähtyy Ukrainassa Zaporižžan alueella ja päätyy lopulta Venäjän valtaamalle Krimille. Molemmissa paikoissa hän saa huomata, että sota on jättänyt niihin syvät jäljet.

Tataariperhe, joka ottaa Krimillä hänet luokseen, muodostuu tarinan todelliseksi sydämeksi. Heidän äärimmäinen vieraanvaraisuutensa peilautuu venäläisten virkamiesten asenteeseen: byrokraattiset ja arvaamattomat virkamiehet keksivät minkä tahansa tekosyyn karkottaakseen tataarit ja vangitakseen heidän perheenjäseniään heppoisin perustein. Sergeitš tiedostaa etuoikeutetun asemansa ja yrittää käyttää sitä hyväkseen auttaakseen perhettä, mutta huomaa usein vain mutkistavansa asioita ja joutuvansa samalla itse maalitauluksi. Hän oppii, että jopa mehiläisistä voidaan tehdä sodan välineitä. Sergeitš voi palata “normaaliin” ja odottaa sodan päättymistä, mutta Venäjän vallan alla eläville Krimin tataariperheille ei ole odotettavissa normaalia. Vuonna 1944 koko Krimin tataariväestö vietiin kodeistaan ja pakkosiirrettiin Uzbekistaniin ja muualle Keski-Aasiaan, ja matkan varrella noin puolet heistä kuoli. Romaanin perheet elävät pelossa, että tämä tapahtuisi uudelleen.

Vaikka passit, rajat ja koko sota alkavat Kurkovin linssin läpi katsottuna näyttää absurdeilta, niihin liittyvä uhka on hyvin todellinen. Sergeitš tajuaa, kuinka helposti venäläiset viranomaiset voivat saada hänet katoamaan. Passi ja ajokortti oli viety. Kuka hän nyt oli? Ei kukaan. Henkilöpapereita ja ajokorttia vailla. Jos tämä voi tapahtua hänelle, tarinan jokamiehelle, se voi tapahtua kenelle tahansa. Mutta tässä romaanissa on myös toivoa, joka kumpuaa erityisesti luonnosta ja jaetusta ihmisyydestä. Luonto ei tunnusta lakejamme, rajojamme, passejamme tai hallituksiamme. Siinä Sergeitš näkee todellisen vapauden:

Lintujen laulaessa mielen valtasi selittämätön varmuus siitä, että kaikki paha on jäänyt taakse ja että edessäpäin on ansaittua rauhaa, sopusointuista elämää mehiläisten ja siis myös luonnon kanssa.

Harmaat mehiläiset on yllättävän viehättävä romaani raskaasta aiheestaan huolimatta. Kurkovin eleetön huumori ja pohdiskeleva kerronta tekevät kirjasta erityisen lukukokemuksen. Romaani etenee hitaasti, mutta ei koskaan tunnu hitaalta. Sergei Sergeitš on mies, joka välittää enemmän mehiläisistään kuin ihmissuhteistaan, mutta matkansa aikana hän myös kasvaa ihmisenä ja oppii näkemään ihmisyyden ja lähimmäisenrakkauden arvon. Se on tarina miehestä, joka lähtee maailmalle ja palaa kotiin viisaampana, mutta raskaampaa taakkaa kantaen. Hän on oppinut, että ihmisten maailma on paljon kaoottisempi kuin hänen rakkaiden mehiläistensä järjestelmällinen tapa elää.

Helmet-lukuhaaste 2023:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 34 – Kirja kertoo Ukrainasta.

Andrei Kurkov: 
Harmaat mehiläiset
Серые пчелы (2018),
suom. Arja Pikkupeura
Otava 2023

Sinua voisi myös kiinnostaa

Oksana Vasjakina: Haava

Priscilla Morris: Black Butterflies

Ágota Kristóf: Iso vihko

Shehan Karunatilaka: The Seven Moons of Maali Almeida

Kira Jarmysh: Naisten selli nro 3

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Seuraa Kirjaluotsia

2014 Andrei Kurkov Harmaat mehiläiset helmet2023 helmethaaste Itä-Ukraina Krim mehiläiset naapurit sota Ukraina