menu Menu
Toshikazu Kawaguchi: Before the Coffee Gets Cold
Japani, Kawaguchi Toshikazu, Picador, Ulkomainen kaunokirjallisuus 30/11/2020 2 kommenttia
Matt Haig: Keskiyön kirjasto Edellinen Minna Canth: Hanna Seuraava

Hirai looked into Kazu’s eyes and gave a firm, definite nod. Kazu put the coffee in front of Hirai. She picked up the silver kettle from the tray with her right hand and looked at Hirai from underneath her lowered brow. This was the ceremony. The ceremony did not change, no matter who was sitting in that seat. Kazu’s expressions were part of it.
“Just remember…” Kazu paused and then whispered, “Drink the coffee before it goes cold.”
She began to slowly pour the coffee, which flowed soundlessly from the silver kettle’s narrow spout, like a single black thread. Hirai watched the surface of the liquid as it rose. The longer the coffee took to fill the cup, the more impatient she became. She wanted to go back and meet her little sister without delay. She wanted to see her, to apologize. But the coffee would start cooling the moment the cup was filled – she had precious little time.

Toshikazu Kawaguchi: Before the Coffee Gets Cold

Tämän vuoden Helmet-haasteen yksi hankalimpia haastekohtia on minulle ollut kohta 2 – Iloinen kirja. Millainen on iloinen kirja? Kevyt? Hauska? Saako siinä olla mitään surullista? Lastenkirjoista ehkä löytyisi iloisia kirjoja, mutta usein niissäkin on päähenkilönä orpolapsi tai kohdataan muita vastoinkäymisiä. En oikeastaan pidä iloisista kirjoista, lukemani kirjat kertovat yleensä rankoista teemoista. Olen lukenut tänä vuonna jo reippaasti yli 100 kirjaa, eikä yksikään ole tuntunut oikealta tähän haastekohtaan. Nyt oli pakko madaltaa kriteerejä ja päätin kelpuuttaa haastekohtaan kirjan, joka ainakin pyrkii tuottamaan hyvää mieltä. Japanilaisen Toshikazu Kawaguchin Before the Coffee Gets Cold on sellainen, vaikka siinä käsitelläänkin kaipausta, surua, luopumista ja anteeksiantoa. Maagista realismia hyödyntävä romaani kertoo tokiolaisella sivukujalla sijaitsevasta pikkukahvilasta nimeltä Funiculi Funicula, joka on yli sadan vuoden ajan tarjonnut erinomaisen kahvin lisäksi asiakkailleen jotain spesiaalia: mahdollisuuden aikamatkailuun. Aikamatkailu kirjallisuudessa saa aina minut iloiseksi ja aivot sopivalla tavalla solmuun. Tämän iloisempaa en ilmeisesti osaa lukea.

Kahvilan aikamatkailussa on omat tarkat sääntönsä: matkustaa voi vain kerran, menneeseen matkaavan on istuttava tietyllä tuolilla josta ei saa poistua, menneisyydessä voi tavata vain ihmisiä jotka ovat käyneet kahvilassa ja ennen kaikkea, takaisin on tultava ennen kuin kahvi jäähtyy. Jos kahvin antaa jäähtyä ja jättää juomatta, muuttuu aaveeksi. Yksi niin tehnyt nainen istuukin aina tuolla samalla paikalla ja aikamatkailun mahdollistava tuoli vapautuu ainoastaan silloin, kun hän menee vessaan. Onhan aaveenkin käytävä vessassa, varsinkin kun hänelle tarjoillaan koko ajan kahvia! Kahvilan henkilökunnan lisäksi kirjassa tavataan neljä asiakasta, jotka haluavat hyödyntää kahvilan erityispalvelua. Fumiko haluaa tavata Yhdysvaltoihin muuttaneen poikaystävänsä, Hirai siskonsa vielä viimeisen kerran, Kohtake haluaa lukea kirjeen jonka hänen Alzheimeria sairastava miehensä on kirjoittanut hänelle ja Kei haluaa varmistaa että hänen tyttärensä on onnellinen. Yksi aikamatkailun sääntö mietityttää heitä kaikkein eniten: vaikka mitä tekisi, nykyhetkeä ei voi muuttaa. Mitä järkeä on siis palata ajassa taaksepäin?

Before the Coffee Gets Cold on herttainen kirja, jonka sanoma on tärkeä: et voi muuttaa mennyttä tai muita ihmisiä, mutta voit muuttaa itseäsi ja tapaa suhtautua elämään. Eli selfhelp-henkistä sisältöä maagisen realismin muodossa. Romaani on ollut ilmeisen suosittu, sillä siihen on ilmestynyt jo kaksi jatko-osaakin. Toinen osa löytyy myös englanniksi, mutta taidan jättää sen osalta kahvin juomatta. Vaikka tässä oli oma viehätyksensä, en innostunut kirjan kerronnasta. Kawaguchi kirjoittaa kuin selkokieltä, asioita toistetaan ja toistetaan, ja myös itsestäänselvyydet kirjoitetaan auki. Tuntuu kuin kirjailija ei lainkaan luottaisi lukijan älyyn. Kun koko romaani tapahtuu pienen kahvilan sisällä, tila menee kaikesta toistamisesta tukkoon. Aikamatkailun säännöt selitetään joka asiakkaalle erikseen ja sen lisäksi asiakkaat vielä toistelevat niitä mielessään. Tämä oli jokseenkin turhauttavaa. Tunnelma, miljöö ja kirjan idea kuitenkin ilahduttivat ja tämä oli oikein oivallinen välipalakirja. Nyt voi sitten palata niiden raskaampien teemojen pariin.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2 – Iloinen kirja.

Toshikazu Kawaguchi:
Before the Coffee Gets Cold
コーヒーが冷めないうちに (2015),
englanniksi kääntänyt Geoffrey Trousselot
Picador 2019
Äänikirjan lukija: Arina Ii
Kuunneltu Storytelista

Muissa blogeissa:
Kartanon kruunaamaton lukija

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

äänikirja aikamatkustus helmethaaste Japani maaginen realismi Toskikazu Kawaguchi


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Toisteisuus häiritsi minuakin tässä kirjassa, joka oli ihan ok mutta ei sen kummemmin iholle tullut. Enpä tiennyt, että tälle on jatko-osakin saatavilla ja vieläpä enkuksi. Piti ihan tutkia asiaa ja tajusin, että olen nähnytkin sen kirjakaupassa. Kirjan kansi on melkein samanlainen ja koska nimikin on sama (pientä lisäystä lukuun ottamatta), olen olettanut että kyseessä on vain erilainen painos. Täällä kun yhdestä ja samasta kirjasta otetaan joskus useita painoksia hieman eri kannella. Mutta juu, en taida minäkään siihen ainakaan ihan heti jos koskaan tarttua.

    Minäkään en varsinaisesti mitään iloisia kirjoja lue, joten oli hankala tuo kohta Helmet-haasteessa. Lopulta latoin siihen kirjan, jossa kerrotaan kirjoista jotka kannattaa lukea 😀

    1. Tässä oli tosiaan harmillista toisteisuutta, joka häiritsi lukukokemusta. Varsinkin kun kuuntelin tämän aika nopeassa tahdissa, tuntui että vähän väliä kerrattiin samoja asioita. Ideana minusta ihan hauska. Luin heti tämän jälkeen Matt Haigin Keskiyön kirjaston (josta tänään ehkä postaan). Nämä kaksi kirjaa olivat ytimeltään niin samanlaisia, että vähän alkoi tulla tätä sanomaa jo korvista ulos. Ei nämä hyvän mielen kirjat vaan ole minun juttu, ainakaan isoina annoksina 😅

keyboard_arrow_up