“Onpa upea awabi“, Sensei ihasteli samalla kun pienensi liekkiä mustekala-shabun alla. Keskikokoisella lautasella komeili neljä awabin kuorta, joiden sisus oli täytetty sashimiksi paloitellulla raa’alla awabilla.

“Syöhän reilusti, Tsukiko.”

Sensei lisäsi hieman wasabia ja kastoi awabia soijakastikkeeseen. Sitten hän pureskeli simpukkapalaa hitaasti. Hänen suupielensä olivat iäkkään ihmisen. Minäkin pureskelin awabia. Oma suuni kaiketi oli vielä nuoren ihmisen suu. Äkkiä ajattelin, että minunkin suuni olisi saanut olla kuin vanhan ihmisen.

Meille tuotiin ruokalaji toisensa jälkeen. Mustekala-shabua. Awabia. Geoduck-simpukkakalaa. Kochi-kalaa. Keitettyä shako-rapua. Uppopaistettuja jättihummereita. Sensein puikot alkoivat hidastua kochi-kalan paikkeilta alkaen. Hän kallisti sake-kuppiaan vain hieman, joi pienin siemauksin. Minä popsin tarjoiltuja ruokia nopeaan tahtiin, ja tyhjensin sakekupin toisensa jälkeen juurikaan puhumatta.

“Maistuuko, Tsukiko?”

Sensein ääni oli hellä kuin hän olisi hemmotellut lastenlasta, jolla on hyvä ruokahalu.

“Hyvää”, sanoa töksäytin ja vastasin sitten tunteikkaampaan sävyyn:

“Oikein hyvää.”

Japanilaisessa kulttuurissa ja kirjallisuudessa on aivan oma määrittelyjä pakeneva luonteensa. Japanilaista kirjallisuutta lukiessa tulee usein outouden ja vierauden tunne, joka on samaan aikaan kiehtovaa ja etäännyttävää. Tuntuu kuin katsoisi maailmaa jonkun kalvon läpi ja joutuisi ponnistelemaan nähdäkseen kirkkaasti. Samanlaisia tuntemuksia syntyi lukiessani Hiromi Kawakamin romaania Sensein salkku. Raisa Porrasmaan suomentamassa romaanissa seurataan omintakeista rakkaustarinaa 2000-luvun Tokiossa.

Tsukiko törmää baarissa vanhaan opettajaansa, yli 30 vuotta itseään vanhempaan opettaja Matsumotoon, jota alkaa kutsua ytimekkäästi Senseiksi eli opettajaksi. He tapaavat yhä uudelleen, sattumalta ja sen enempää suunnittelematta, ja vähitellen kiintyvät toistensa seuraan. He jakavat monet tokkuri-pullolliset sakea ja välillä ovat vähän tokkurassakin (heh). Mistään alkoholismin kuvauksesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaikka jatkuva saken ja oluen kittaus tuntuukin erikoiselta, etenkin naiselta. Tsukiko onkin varsin kapinallinen japanilaiseksi naiseksi, perheetön 37-vuotias nainen, joka asuu yksin ja notkuu baareissa. Sensei tuntuu välillä huomauttelevan hänen epäsovinnaisista tavoistaan. Seurustelusta tai yhdessä olosta ei varsinaisesti puhuta, suhde etenee todella verkkaisesti ja oikukkaasti. Suuri ikäero on yksi jarruttava tekijä, mutta ei kuitenkaan varsinainen este. Tsukiko tapailee hetken lukioaikaista poikaystäväänsä, mutta aina vaan kaipaa Senseitään. Kestää pari vuotta ennen kuin Sensei pyytää Tsukikoa ensimmäisille treffeille, vaikka yhdessä on käyty jo matkoillakin. Kypsyykö tuttavuus rakkaudeksi liian myöhään?

Japanilaiseen ruokakulttuuriin ihastuneet nauttivat varmasti kirjan runsaista ruokakuvauksista. Tsukiko ja Sensei viettävät aikaa baareissa sakea juoden ja maistellen (tylsään suomalaiseen makuun) eksoottisilta kuulostavia ruokalajeja. Ruokalajien kuvailu on kuin runoutta. Varsinaista runouttakin romaanista toki löytyy, kun äidinkieltä opettanut Sensei johdattelee Tsukikoa haikujen maailmaan. Sensei on kiehtova hahmo, joka jää pienoiseksi mysteeriksi sekä lukijalle että Tsukikolle. Mies keräilee mm. vanhoja paristoja, joiden kylkeen hän on kirjoittanut muistiin mille sähkölaitteelle paristo on antanut elämän. Yleismittarin avulla hän seuraa miten tunnollisesti palvelleiden paristojen “elämä” hiipuu pois. Voiko olla japanilaisempaa surumielisyyttä? Entä Sensein salkku, jota hän kantaa joka paikkaan, jopa sienimetsään? Loppuun asti jännitän, mitä salkusta paljastuu. Ratkaisu tuntuu juuri oikealta tähän haikeatunnelmaiseen tarinaan.

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Hiromi Kawakami: Sensein salkku
Sensei no kaban (2001),
suom. Raisa Porrasmaa
S&S 2018
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Kirjamies
Kirjan pauloissa
Kirjanurkkaus
Kirjasta kirjaan
Kirjasähkökäyrä
Kirja vieköön!
Mummo matkalla
Oksan hyllyltä
Sivutiellä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Seuraa Kirjaluotsia:

BLOGLOVIN’
BLOGIT.FI
FACEBOOK
GOODREADS

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

6 Kommenttia

  1. Mai Laakso says:

    13/03/18 @ 16:30 

    Hieno kirja. Nautin eniten noista ruokalajien kuvailuista sekä miljöökuvauksista. Alkoholin käyttö oli liian runsasta minun makuuni.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      14/03/18 @ 14:24 

      Tässä tosiaan syötiin ja juotiin koko ajan. Minäkin nautin noista ruokakuvauksista, vaikka moni kuulostikin tylsään länsimaiseen makuuni aika äklöiltä.

      Vastaa
  2. takkutukka says:

    13/03/18 @ 16:56 

    Vahva ja hauras, kiehtova ja pauloihinsa kietova, tyylipuhdas mainiolla loppuratkaisulla kuorrutettu teos, joka jätti hentoisesti viivyttelevän lukujäljen.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      14/03/18 @ 14:27 

      Olipa hienosti kiteytetty! Tunnistan tuon hentoisesti viivyttelevän tunteen. Loppuun päästyäni teki mieli vain istua hetki hiljaa ja antaa tunnelman jäädä muhimaan mielen sopukoihin.

      Vastaa
  3. Tuijata says:

    16/03/18 @ 07:08 

    Sensein salkusta viehätyin, ja loppu sykähdytti. Samanlaisin tunnelmin luen japanilaista kirjallisuutta kuin sinä, sillä tietynlainen kulttuurin avautumattomuus tuo kirjoihin tiettyä arvoituslisää.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      16/03/18 @ 10:55 

      Kulttuuri on kyllä kiehtova asia. On hauska miettiä miten suomalainen kulttuuri ja kirjallisuus avautuvat muualla maailmassa. Monesti jonkun kotimaisen kirjan kohdalla miettii, että tämä ei ole kyllä potentiaalinen menestyjä maailmalla kun on niin vahvasti kulttuuriin ja paikallishistoriaan sidottu. Mutta samalla tulee itse lukeneeksi muualta maailmasta vahvasti paikalliskulttuuriin sidottuja teoksia ja nauttii niistä kovasti. Joten miksei joku jossain toisella puolella maailmaa nauttisi yhtä lailla meidän oudoista tavoista ja tarinoista 🙂

      Vastaa

Jätä vastaus.