menu Menu
Hideo Yokoyama: 64
Bazar, Japani, Käännöskirjallisuus, Yokoyama Hideo 29/04/2019 5 kommenttia
Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt Edellinen Amita Trasi: The Color of Our Sky Seuraava

Mikami pyöräytti tuoliaan ja kääntyi kohti ikkunaa. Ei haittaisi, vaikka alaiset ehkä tulkitsisivat hänen kätkeneen sillä hämillisyytensä. Hän laski katseensa polvillaan oleviin papereihin. Tavanomaisia kysymyksiä… Syyteoikeuden vanhenemiseen on hieman yli vuosi. Millaisilla keinoilla te aiotte poliisiylijohtajana edistää rikosjutun ratkeamista?

Teloituslava oli valmis.

Viestinnästä ei tulisi Dallasia. Mitä rikostutkintayksikkö tekisi? Kuinkahan moni ihminen vedettäisiin mukaan viimeiseen taisteluun?

Mikami oli täyttänyt velvollisuutensa viestintäpäällikkönä. Sen vuoksi hän oli menettänyt paljon. Tästä eteenpäin hän saattaisi menettää vielä paljon enemmän. Mutta hänen sydämensä ei ollut enää samea. Niin levottomuus kuin katumuskin vajosivat sakkana pohjalle. Kirkas pintavesi täytti rinnan kuin pelastus.

Hänen selkänsä takana nauravaiset äänet sekoittuivat toisiinsa.

Mikami käänteli mielessään sitä yhtä ainoaa asiaa, joka tuntui varmuudella todelta.

Täällä, tässä huoneessa kaukana rikostutkijoiden toimistosta, hän oli saanut itselleen todellisia alaisia…

Hideo Yokoyama: 64

Luen todella vähän dekkareita ja jos luen, haluan että niissä on jotain erilaista ja erottuvaa. Siksi tämä japanilainen dekkari veti puoleensa. Enpä muista aiemmin lukeneeni yhtään japanilaista dekkaria, tai tämänkaltaista dekkaria ylipäätään. Hideo Yokoyaman romaani 64 ei nimittäin ole mikään tyypillinen genrensä edustaja. Muhkeat 764 sivua (mahtaakohan luku olla sattumaa?) kattava kirja väistää kaikki genrelle tyypilliset kliseet ja kertoo oikeastaan enemmän Japanin poliisivoimien toiminnasta ja sisäisestä politikoinnista kuin varsinaisista rikoksista. Toki siihen liittyy myös kamala sieppausrikos, joten ihan pelkkää virkamiesdraamaa ei ole luvassa.

D:n prefektuurin poliisilaitos kantaa raskasta taakkaa selvittämättömästä rikoksesta. Seitsemänvuotias tyttö on kidnapattu ja hänestä on vaadittu suuret lunnaat. Lunnasrahojen luovutus tehdään kidnappaajan ohjeiden mukaan, mutta tyttö löytyy silti murhattuna. Tekijää ei ole saatu kiinni. Tapauksesta on kulunut jo 14 vuotta ja syyteoikeuden vanhenemiseen on noin vuosi. Tämä numerolla 64 tunnettu tapaus on häpeäpilkku poliisilaitoksen ja erityisesti rikostutkintajaoksen maineessa. Tutkinnassa mukana ollut Yoshinobu Mikami on siirretty rikostutkimusjaostosta viestintäpäällikön tehtäviin. Hänen oma tyttärensä on karannut kotoa kolme kuukautta aiemmin ja selvittämättömän tapauksen kaiut humisevat hänen korvissaan. Kun hän saa esimieheltään käskyn valmistella poliisiylijohtajan surunvalitteluvierailua tapaus 64:n uhrin kotiin, hän haistaa palaneen käryä. Tapauksessa on jotain kätkettyä, joka saa koko poliisiorganisaation varpailleen.

Työssään viestintäpäällikkönä Mikami on yrittänyt avata ikkunaa poliisin ja ulkomaailman välille. Viestintäjaosto tekee tiivistä yhteistyötä paikallisten toimittajien kanssa, mutta nyt suhde lehdistökerhoon on koetuksella. Yksikön johtaja ei anna Mikamin luovuttaa toimittajille erään yliajotapauksen osapuolten nimiä ja toimittajat uhkaavat tehdä valituksen poliisijohtoon anonyymista tiedottamisesta. Kun tilanne eskaloituu, he uhkaavat boikotoida poliisiylijohtajan vierailua. Mikamilla ja hänen alaisillaan on täysi työ pitää räyhäävät toimittajat aisoissa. Samalla poliisin sisäinen organisaatio on jakautunut kahtia. Rikostutkinta ei luota hallintojaostoon ja toisinpäin. Mikami on sydämeltään rikostutkija, mutta uuden roolinsa puitteissa hän kuuluu hallintojaostoon. Mihin hänen lojaliteettinsa kallistuu?

Kirjassa on ennen kaikkea kyse tiedon vallasta. Se, jolla on tietoa, on vahvoilla. Viestintäpäällikkönä Mikamilla pitäisi olla tieto hallussaan, mutta hän saa yhä uudestaan törmätä tilanteeseen, jossa tietoa salataan tai evätään häneltä. Hänen on toimittava sokkona ja otettava itse selvää. Hän on pahassa välikädessä niin hallinnon ja rikostutkinnan, poliisin ja median kuin myös paikallispoliisin ja Tokion uraeliitin välisissä kiistoissa. Samalla häntä painaa huoli perheestä, kadonneen tyttären tilanteesta ja hiljaa kärsivästä vaimosta. Hän tuntee olevansa osittain syypää tyttären karkaamiseen. Vaimo ripustautuu äänettömiin puheluihin, joita he ovat saaneet. Hän uskoo, että tyttö on soittanut ne, mutta ei ole uskaltanut puhua. Mikamin on taas yhä vaikeampi uskoa tytön olevan elossa.

Tämän tiiliskiven lukeminen vaatii tietynlaista sitkeyttä, mutta lopulta sitkeys palkitaan. Ainakin joltain osin. Oli ihmeen kiehtovaa tutustua japanilaisen poliisiorganisaation toimintaan ja sen kulttuurisiin erityispiirteisiin. Tosin jonkinlaista suuntaa-antavaa organisaatiokaaviota kaipailin, sen verran paljon mainittiin henkilöitä eri organisaatiotasoilta. Väliin oli vaikea ymmärtää, mille portaalle mikäkin jaosto ja päällikkö sijoittuu. Melko hyvin sen pystyi tulkitsemaan siitä, kuka kumarsi kenellekin tullessaan sisään tai poistuessaan huoneesta. Siis ihan oikeasti kumarsi, japanilaiseen tapaan. Välillä jonkun piti taipua ihan kaksinkerroin lepytelläkseen ylempää. Jos esimies ei anna lupaa istua, hän on luultavasti suuttunut jostain ja kostaa sen seisottamalla. Myös toimittajilla on omat kiristyskeinonsa. Erästä rikostutkinnan edustajaa juoksutettiin tiedotustilaisuudesta hakemaan lisätietoja tutkinnan edistymisestä noin 50 kertaa läpi yön. Toimittajajoukko on kuin hyeenalauma, joka loputtomassa tiedonjanossaan raatelee saaliinsa. Iltaisin kuitenkin hierotaan sovintoa karaokebaareissa. Kirjailija Yokoyama on itse toiminut rikostoimittajana, joten hänen luulisi tietävän mistä kirjoittaa.

Jos pidät nopeatempoisista ja erityisen jännittävistä rikosromaaneista, tämä kirja saattaa olla vaikea pala purtavaksi. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan. Mikamin pyöritystä organisaation rattaissa on ihmeen hypnoottista seurata. Luin 764 sivua yllättävän nopeaan tahtiin. Myönnän, että osittain kyse oli siitä, että halusin äkkiä siirtyä seuraavaan kirjaan. Mutta kyllä tapaus 64 myös piti otteessaan. Vauhtiin päästään suunnilleen sivulla 570, kun tapahtuu jälleen yksi nuoren tytön sieppaus. Palaset alkavat loksahdella kohdalleen ja lukija tulee ihan aidosti yllätetyksi.

64 on ensimmäinen Yokoyamalta suomennettu kirja ja omien tutkimusteni mukaan se on neljäs osa D-prefektuurin poliisilaitoksesta kertovaa sarjaa. Koska edellisiä osia ei ole saatavilla myöskään englanniksi, on vaikea sanoa, onko niissäkin päähenkilönä juuri Mikami. Ainakin jäi tunne, että Mikamin persoonaan ja historiaan jäi jotain aukkoja, joita edelliset romaanit ovat saattaneet valottaa. Esimerkiksi hänen karuun ulkomuotoonsa viitattiin usein, mutta avoimeksi jäi liittyikö ulkonäköön jokin erityinen tarina. Ilmeisesti kirjan pohjalta on Japanissa tehty myös elokuvasovitus.

Jos jaksat lukea kirjan loppuun, tiedät miksi olen valinnut tähän juttuun kuvistuskuvaksi jouluruusun 😉

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3 – Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue.

Hideo Yokoyama: 64
Rokuyon 64 (2012),
suom. Markus Mäkinen
Bazar 2019
Arvostelukappale

Hideo Yokoyama: 64

64 Bazar dekkari helmethaaste Hideo Yokoyama Japani


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Luin tämän reilut pari vuotta sitten, kun siitä tuli englanninnos ja oli kyllä melkoinen lukuelämys. Henkilögalleria olisi ollut todellakin paikallaan. Minä ratkaisin asian luomalla gallerian itse lukemisen lomassa, sillä vaikka minulla on hyvä muisti, niin en sentään voi muistaa joka ikistä nimeä ja nimikettä, kun niitä kuitenkin erityisesti kirjan alussa siunaantui. 😀

    Yokoyamalta on englannistettu yhteensä kolme romaania. Prefecture D on tuorein käännös (tältä vuodelta, se on novellikokoelma) ja se sijoittuu Kuusnelosen maailmaan. En ole lukenut sitä enkä tiedä missä määrin Mikami on siinä mukana vai onko lainkaan. Olen lukenut jonkin verran japanilaisia dekkareita ja havainnut, että on paljon sarjoja, jotka toimivat itsenäisinä eikä niitä tarvitse lukea järjestyksessä. Siksi niitä ei käännetäkään järjestyksessä. Olen myös havainnut, että dekkarisarjojen lomassa on monesti novellikokoelma sarjaan liittyen. Mutta tämä siis omaa mutua ja tutkailua, ei faktaa.

    1. Mahtavaa, että teit oman henkilögallerian. Vielä sinulla on se tallessa? Olisi kyllä ollut tarpeellinen. Luin kirjan melko nopealla tahdilla, joten kokonaisuus pysyi melko hyvin mielessä. Jos olisi ollut pitkiä taukoja lukemisen välissä, olisi pudonnut kyllä pahasti kärryiltä.

      Kiinnostavaa havainto tuo, että japanilaisiin dekkarisarjoihin kuuluu usein myös novellikokoelma. En pahemmin seuraa dekkarigenreä, joten en osaa sanoa kuuluuko novellimuoto Suomessa tai muualla maailmassa rikoskirjallisuuteen. Ainakin olen huomannut, että äänikirjojen ja lukuaikapalvelujen yleistyttyä on alkanut ilmestyä sarjamuotoisia lyhyempiä dekkarijaksoja, jotka liittyvät jonkun aiemmin kirjana julkaistun dekkarisarjan maailmaan. Tämä 64 olisi äänikirjana varmaan melko puuduttava. Englanninkielinen äänikirja näyttää olevan kestoltaan yli 24 tuntia.

      1. En ole asiantuntija, mutta en ole havainnut noita novellikokoelmien ”tunkemisia” dekkarisarjojen väliin muissa maissa kuin Japanissa, mikä ei tietenkään tarkoita etteikö niitä voisi olla. Japanin kohdalla se on pistänyt silmääni, koska olen tosiaan lukenut ja luen mielelläni japanilaista kirjallisuutta. Jopa Koji Suzukin legendaarisessa Ring-sarjassa on välissä novellikokoelma.

        Kuusnelosen henkilögallerialistaus minulla on kaiketi tallessa jossain muistikirjassani. Minulla on useita muistikirjoja, joihin tarvittaessa teen muistiinpanoja tai kirjoitan muita ajatuksiani tai huomioitani lukemisen lomassa. Enkunkielisessä kovakantisessa kirjassa on 635 sivua. En jaksaisi äänikirjana kuunnella. En tosin muutenkaan kuuntele äänikirjoja 😀

    1. Oi kiitos, että huomasit! Jouluruusu sen pitikin olla. Oli siis kirjassakin, olin vain ajatuksissani omaan tekstiini kirjoittanut kiinanruusu. Kävin sen nyt korjaamassa.

keyboard_arrow_up