Sillä nimenomaisella hetkellä, seistessään kynttilöiden keskellä sademetsän sietämättömässä kuumuudessa ja seuratessaan Vihittyjä, jotka heittäytyivät maahan itkien ja vavisten, Talin oli vaikea kuvitella, että sykli voisi olla päättymässä. Kaikkien muiden tavoin hän tunsi meedion lähestyvän eikä uskaltanut kääntyä katsomaan. Meedio ei ollut sama Juan, joka oli nukkunut hänen sängyssään. Tuo mies, joka askelsi päämääräänsä kohti niin herkistyneenä, että tunsi jokaisen ruohonkorren hipaisun paljaita sääriään vasten, ei ollut enää ihminen laisinkaan.

Tali piti katseensa maassa niin kauan kunnes väkijoukon huudahdukset, vaikerrus ja ekstaasi pakottivat hänet katsomaan.

Juan oli jo Voimapaikassa. Tällä kertaa hänellä oli naamio kasvoillaan. Hän levitti käsivartensa ja käänsi päänsä sivulle. Metsäneläimen sarvet otsallaan hän näytti välinpitämättömältä demonilta.

Ja ne kädet. Tali huomasi ne, kun Juan ojensi ne suoriksi. Pikimustat linnun raajat, jotka näyttivät palaneilta ja samaan aikaan tahmeilta. Kultaiset kynnet välkkyivät kuin tikarit kynttilöiden loisteessa. Paljonko kynttilöitä oli? Satoja. Ja seuraavaksi avautuneen pimeyden ääni.

Mariana Enriquez: Yö kuuluu meille

Tätä kirjaa on pitänyt hetki sulatella, sillä Mariana Enriquezin 652-sivuinen Yö kuuluu meille on ehkä upeinta ja samalla kamalinta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Argentiinalaista Enriquezia on kutsuttu goottilaisen kauhun kuningattareksi ja hänen vahvan omintakeisesta tyylistään sain esimakua vuosi sitten, kun luin novellikokoelman Mitä liekit meiltä veivät. Siitä briljantista kokoelmasta jäi kaiken groteskin, kammottavan ja ahdistavan joukosta mieleen eräs kummitustarina, jossa Adela-niminen yksikätinen tyttö menee taloon ja katoaa sen uumeniin. Se tarina on ehkä jäänyt kummittelemaan myös kirjailijan itsensä mieleen, sillä romaanissa Yö kuuluu meille on myös yksikätinen Adela, jonka kummitustalo nielaisee sisuksiinsa. Se on kuitenkin vain sivujuonne tässä synkkääkin synkemmässä ja silti vastustamattomassa perhetarinassa, joka yhdistää goottilaista kauhua, rituaalimagiaa ja eteläamerikkalaisen guarani-kansan uskomuksia Argentiinan sotilasjuntan aikaiseen poliittiseen terroriin. Genrelokerointia kaihtava romaani ammentaa Latinalaisen Amerikan maagisen realismin perinteestä, mutta yhdistää sen omintakeisella tavalla populaarikulttuuriin. Romaanin ytimessä on nuoren pojan kasvutarina ja isän vimmainen yritys suojella poikaansa omalta karmivalta kohtaloltaan.

Romaani käynnistyy vuodesta 1981 ja tempaa mukaansa isän ja pojan vaaralliselle automatkalle Buenos Airesista maan koillisosassa sijaitsevaan Misionesin maakuntaan. Juan on poikansa Gasparin kanssa matkalla appivanhempiensa luo. Juanin vaimo Rosario on hiljattain kuollut onnettomuudessa, jota Juan epäilee vaimon perheen järjestämäksi. Nämä kuuluvat salaperäiseen Kulttiin, johon Juan on tahtomattaan joutunut osalliseksi. Kulttiin kuuluvat ovat niin rikkaita ja hallinnon kanssa suhmuroivia, että heitä eivät diktatuurin kourat kosketa. Sen sijaan he suorastaan janoavat Pimeyden kosketusta. Nämä suvut ovat ökyrikkaita maanomistajia ja teenviljelijöitä, jotka riistävät surutta työntekijöitään, paikallisia guaraneja ja vaikka omia sukulaisiaan saavuttaakseen tarkoitusperänsä. Kuvottavien väkivaltaisten riittimenojen ja uhrausten kautta he yrittävät löytää reseptin kuolemattomuuteen. Juan toimii Kultin vastahakoisena meediona, jonka kautta yhteys Pimeyteen saadaan. Kyky vaatii kuitenkin veronsa ja Juanin sydän heikkenee kerta kerralta. Hänen on kehitettävä keino suojellakseen Gasparia, jottei tämä päädy hänen kuolemansa jälkeen Kultin kynsiin ja tuon vastenmielisen työn jatkajaksi. Se taas vaatii omia uhrauksiaan ja julmuuksiaan, jotka iskevät kiilan myös isän ja pojan välille.

Tapaamme Gasparin uudestaan vuonna 1985 Buenos Airesissa, jolloin hän on teini-ikäinen. Noita vuosia leimaa diktatuurista toipuminen ja 80-luvun populaarikulttuuri, mutta Gasparin mieltä kuohuttaa ennen kaikkea kiristyvä suhde isään. Isän terveys heikkenee ja tämä alkaa käyttäytyä yhä irrationaalisemmin ja pelottavammin. Vastenmielisyys ja pelko isää kohtaan saa Gasparin hakeutumaan yhä enemmän kolmen ystävänsä ja näiden perheiden seuraan, kunnes eräs järkyttävä tapahtuma erottaa hänet heistäkin. Välissä kerronta muuttuu minämuotoiseksi, kun Gasparin äiti Rosario kertoo elämästään vuosina 1960-1976. Tämä osa keskittyy erityisesti Lontooseen, jossa ollaan hyvinkin goottilaisissa tunnelmissa. Englantilaisten imperialistien ja heidän vallanhimonsa mukana myös Pimeys on siirtynyt Argentiinaan. Lopuksi siirrytään vuosiin 1987-1997 ja seurataan Gasparin yritystä ymmärtää pimeää perintöään ja käsitellä traumojaan. Oman sukutaakan lisäksi nuoren miehen elämää varjostaa ystäväpiirissä leviävä AIDS-epidemia.

Valitsemani kuvituskuva on Iguazún putouksilta, joilla on merkittävä asema guarani-kansan uskomuksissa ja joka on yksi romaanin keskeisistä tapahtumapaikoista. Argentiinan ja Brasilian rajalla kulkevan joen vaikuttavin vesiputous on nimeltään Garganta del Diablo eli paholaisen kurkku. Se onkin varsin sopiva lokaatio tämän tarinan pahissuvulle, joka pitää Pimeyttä palvovaa kulttiaan putouksen läheisessä sademetsässä. Noilla seuduilla sijaitsee myös Zanartún kaivo, josta on löytynyt 140:n sotilasjuntan aikana kadonneen ihmisen joukkohauta ja jonka kauhuista myös tässä romaanissa kerrotaan. Sotilasdiktatuurin vuosina 1976-1983 katosi tai kuoli jopa kymmeniätuhansia argentiinalaisia. Tässä romaanissa siis kauhu on sekä fantasiaa että täyttä realismia.

Kirjan suomentanut Sari Selander sai Enriquezin novellikokoelman käännöksestä parhaalle käännöskirjalle myönnettävän Jarl Hellemann -palkinnon ja tekee upeaa työtä myös tämän tiiliskiven kanssa. Olin vuosi sitten aikeissa lukea romaanin espanjaksi, mutta sen pituus hirvitti ja päätin odottaa suomennosta. Hyvä niin, sillä olisin kyllä omilla espanjan taidoillani ollut varmasti pulassa. Sanavarastoni koskien rituaalimagiaa, guaranikulttuuria ja demonin palvontaa ei ainakaan ole kovin kattava 😅 Toisaalta kielellinen ymmärtämättömyys olisi ehkä suojellut pahimmilta mielen näyiltä. En erityisemmin kaihda mitään aiheita kirjallisuudessa, mutta en myöskään ole kauhukirjallisuuden suurkuluttaja. Tässä romaanissa kieltämättä oli kohtia, joiden lukeminen todella puistatti ja kuvotti. Esimerkiksi se mitä Rosarion äiti Mercedes puuhaili kartanonsa kellariin vangittujen lasten kanssa tai mitä tapahtui Gasparin sedälle. Silti en voinut laskea kirjaa käsistäni. Yö kuuluu meille on todella omintakeinen, kunnianhimoinen ja yöunia häiritsevä romaani. Kirja, jota samaan aikaan haluaisi suositella kaikille ja olla suosittelematta kenellekään. Valitse itse, uskallatko avata kannet.

Mariana Enriquez:
Yö kuuluu meille
Nuestra parte de noche (2019),
suom. Sari Selander
WSOY 2022

Sinua voisi myös kiinnostaa

Mariana Enríquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat

Karina Sainz Borgo: Kolmas maa

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät

Daphne du Maurier: Rebecca

Carlos Ruiz Zafón: La ciudad de vapor

Dolores Redondo: La cara norte del corazón

Seuraa Kirjaluotsia

80-luku Argentiina goottilainen kasvutarina kauhuromaani Mariana Enriquez rituaalimagia sotilasjuntta Yö kuuluu meille