Wazir Akbar Khanin varakkaassa kaupunginosassa Kabulin keskustassa sijaitsi Green Zonen alue, jonka muurien sisään suurin osa lähetystöistä ja kansainvälisistä järjestöistä oli sijoittunut. Compoundeiksi kutsuttuja tarkoin vartioituja naapurustoja oli myös varsinaisen Green Zonen ulkopuolella. Jos sellaisessa sattui asumaan, alueelta ei ollut paljon asiaa poistua – mitä korkeamman profiilin työpaikka, sitä varmemmin Kabulissa päätyi asumaan kuin vankilassa.

Green Zoner sisälle päästäkseen oli ensin selvittävä ohi rynnäkkökivääreillä aseistettujen vartijoiden, monimetristen muurien ja raskaiden puomien. Häirintälähettimet portilla estivät puhelinsignaalit, joita terroristit käyttivät kauko-ohjauksella toimivien pommien räjäyttämiseen. Autot tarkastettiin räjähteiden varalta läpikotaisin. Itse lähetystöt olivat monien turvaselvitysten ja useiden panssaroitujen ovien takana. Sisällä puhelin oli yleensä jätettävä vastaanottoon, oli käveltävä metallinpaljastimien läpi ja lisäksi tehtiin vielä perusteellinen ruumiintarkastus. Kaikki tämä oli tarpeen pitämään ulkomaalaiset turvassa. Mutta sisällä muurien suojassa elettiin kuin viimeistä päivää, kirjaimellisesti.

Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa

On kulunut vuosi siitä, kun Taliban valtasi Kabulin ja Afganistanin 20 vuotta kestänyt sota päättyi ääri-islamistisen Talibanin voittoon. Vuosi sitten maailman huomio oli Afganistanissa ja suomalaisetkin seurasivat mediasta ihmisten kaoottista evakuointia ja pakolaisten tulvaa. Vähitellen Afganistanin kriisi on painunut mediassa taka-alalle, kun tilalle on tullut muita akuutteja kriisejä. Puolustusministeriö julkisti elokuussa selvityksensä Suomen osallistumisesta sotilaalliseen kriisinhallintaan Afganistanissa vuosina 2002–2021. Raportin mukaan Suomi onnistui omissa kansallisissa tavoitteissaan eli tiivistämään yhteistyötä läntisten puolustusyhteistyökumppaneidensa kanssa, mutta epäonnistui kumppaneidensa kanssa vakauttamaan afganistanilaisten oloja. Kritiikkiä lännen osallisuudesta Afganistanin kriisissä on syytäkin esittää ja tähän kiinnostavia näkökulmia tuo myös Maija Liuhto tuoreessa kirjassaan Toimittajana Kabulissa. Liuhto oli ainoa suomalainen toimittaja Afganistanissa vuosina 2015-2018, jonka jälkeen hän siirtyi naapurimaahan Pakistaniin. Syksyllä 2021 hän palasi Afganistaniin, kolme viikkoa sen jälkeen, kun Taliban oli vallannut Kabulin. Kirjassaan hän avaa vuosiaan Kabulissa ja pohtii kriittisesti, mitä länsimaisilta toimittajilta jäi silloin huomaamatta ja ymmärtämättä.

Liuhto ei juurikaan kerro taustastaan. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, mikä on saanut suomalaisnaisen opiskelemaan urdua ja persiaa ja lähtemään freelancetoimittajaksi maihin, joissa ulkomaisen toimittajan ja erityisesti naistoimittajan henki on vaarassa päivittäin. Vaarallisia läheltä piti -tilanteita Kabulin vuosiin riittää. Tuntuu kuin Liuhdolla olisi ollut joku korkeampi voima suojelemassa, kun useasti terrori-iskun tai sieppauksen kohteeksi joutuminen on ollut ihan hetkistä kiinni. Hänen ovensa eteen ammuttiin ulkomaalainen nainen ja Talibanin pommi-iskut osuivat moniin rakennuksiin, joissa hän oli vasta viettänyt aikaa. Pahin tilanne oli, kun Liuhdon kodin liepeillä räjähti sata ihmistä tappanut ambulanssiin piilotettu pommi. Hän oli ajanut taksilla räjähdyspaikan ohi vain hetkeä aiemmin. Koska Liuhto toimi freelancerina, hänellä ei ollut työnantajan tarjoamia turvajärjestelyjä. Lähetystöjen, avustusjärjestöjen ja medioiden vakituiset työntekijät kulkivat panssaroiduilla autoilla ja asuivat tarkasti vartioiduissa compoundeissa.

Ulkomaalaisten sieppauksia ja heidän suosimiinsa ravintoloihin ja hotelleihin tehtyjä terrori-iskuja tapahtui Kabulissa noina vuosina paljon. Green zonen sisällä elettiin siis kuin viimeistä päivää ja juhlat olivat kosteita ja railakkaita. Mukana oli myös Afganistanin eliittiä ja hallinnon edustajia. Onkin kiinnostavaa, miten lähelle myös Liuhto pääsi hallinnon edustajia. Hän oli Teheranissa opiskellessaan tutustunut Nilofariin, joka oli Afganistanin entisen presidentin Burhanuddin Rabbanin lapsenlapsi ja jonka isä oli toiminut Hamid Karzain varapresidenttinä. Ystävyys Nilofarin ja hänen perheensä kanssa avasi suomalaistoimittajalle monia ovia Afganistanissa, mutta toisaalta vei syvemmälle Kabulin kuplaan, jossa maan kehitystä tarkasteltiin hyvin yksipuolisesta näkökulmasta. Koska pääkaupungin ulkopuolella käytiin taisteluita, sinne oli vaarallista ja usein mahdotontakin lähteä raportoimaan. Uutisointia tehtiin siis Kabulista ja usein maan ulkopuoleltakin käsin. Tätä Kabulin kuplaa Liuhto kirjassaan kritisoi ja myöntää myös itse olleensa laput silmillä sen suhteen, mitä kaupungin ulkopuolella ja valtaväestön kodeissa ja asenteissa tapahtui.

Yli 70 prosenttia afganistanilaisista asuu maaseudulla, joten pääkaupungista käsin tehty uutisointi ei antanut tasapuolista kuvaa tilanteesta. Kunnolla Liuhto ymmärsi asian vasta sitten, kun hän viime syksynä pääsi matkustamaan Afganistanin eteläosassa sijaitsevaan Helmandin maakuntaan, jonne aikaisemmin oli ollut liian vaarallista mennä. Siellä hän sai todistaa, miten entisen hallinnon ja länsimaiden sotajoukot olivat pommittaneet maakunnan kyliä maan tasalle. Siviilejä oli kuollut lennokki-iskuissa, heitä oli myös kidutettu ja monissa perheissä elossa olivat enää pienet orpolapset. Helmandissa käynti järkytti Liuhtoa ja hänen mukanaan ollutta pakistanilaista kuvaajaa ja he ymmärsivät, miksi niin moni afganistanilainen Kabulin ukopuolella oli päätynyt tukemaan Talibania. He olivat yksinkertaisesti kyllästyneet jatkuvaan sotaan ja kärsimykseen.

Toimittajana Kabulissa avaa kiinnostavasti Afganistanin sodan ja terrorisminvastaisen taistelun sekavaa vyyhtiä suomalaistoimittajan silmin. Liuhto on kirjoittanut juttuja Afganistanista Helsingin Sanomille ja Ylelle, mutta myös kansainvälisille julkaisuille kuten Al-Jazeeralle, L.A. Timesille ja Foreign Policylle. Olen lukenut paljon Afganistanista kertovia romaaneja, joissa usein käsitellään tavallisten ihmisten ahdinkoa sotien, korruption, huumekaupan ja naisiin kohdistuvan väkivallan alla. Niiden kirjoittajat ovat olleet ulkomailla asuvia, yleensä jo lapsena maasta paenneita länsimaistuneita afganistanilaisia, kuten Khaled Hosseini ja Nadia Hashimi. Olikin kiinnostavaa tämän tietokirjan myötä pohtia myös sitä, miten omat käsitykset Afganistanista ovat muotoutuneet pitkälti näiden koskettavien ja traagisten tarinoiden kautta. Todellisuus on varmasti paljon monisävyisempi. Toivottavasti länsimedia ei unohda Afganistania ja saamme jatkossakin lukea taitavien ja rohkeiden toimittajien raportteja paikan päältä. Ja toivottavasti sellaisten toimittajien, jotka osaavat tarkastella myös omaa toimintaansa yhtä avoimen kriittisesti kuin Maija Liuhto tässä kirjassaan tekee.

Helmet-lukuhaaste 2022:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44 – Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Maija Liuhto:
Toimittajana Kabulissa
WSOY 2022
Äänikirjan lukija: Salla Kozma

Sinua voisi myös kiinnostaa

Kamila Shamsie: Home Fire

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Nadeem Aslam: The Golden Legend

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Nadia Hashimi: The Pearl That Broke Its Shell

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja Afganistan helmet2022 helmethaaste Maija Liuhto naisten asema sota Taliban terrorismi tietokirjallisuus Toimittajana Kabulissa