Seuraavaksi yritin herättää oppilaiden kiinnostuksen dilemmaattisella syllogismilla ja valehtelijan paradoksilla. Päätin vaihtaa Demokritosin nimen ajankohtaisempaan, sellaiseen, jonka kaikki teinit tunnistaisivat. Tähän tapaan minä sen muotoilin: laulaja David Bisbal väittää, että almerialaiset valehtelevat aina (abderalaisten sijaan); David Bisbal on almerialainen, eli siis David Bisbal valehtelee… Luulen että tässä vaiheessa oppilaat lakkasivat seuraamasta; joko he tippuivat kärryiltä tai David Bisbal on mennyt jo muodista. Kotiin päästyäni odotin, että joku raivostunut oppilaan isä tai tuohtunut äiti soittaisi ja tivaisi minulta Almerian nuotilla, mistä olen saanut päähäni, että kaikki almerialaiset valehtelevat.

Fernando Aramburu: Tervapääskyt

Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Espanjalaisen Fernando Aramburun Baskimaahan sijoittuva romaani Äidinmaa ilmestyi suomeksi vuonna 2020 ja teki vaikutuksen moniin lukijoihin, myös minuun. Sen pohjalta tehtyä HBO-sarjaa Patria on myös kovasti kehuttu. Patriaa seurannut romaani Los vencejos ilmestyi tänä vuonna suomeksi nimellä Tervapääskyt. Odotin innolla tätä Madridiin sijoittuvaa romaania, mutta samalla tarttuminen lähes 700-sivuiseen tiiliskiveen mietitytti. Jo Äidinmaan kohdalla mietin, että kirja olisi kaivannut tiivistämistä, vaikka lyhyistä luvuista koostuvaa kerrontaa lukikin joutuisasti. Vastaavanlaisista lyhyistä katkelmista koostuu myös Tervapääskyt, mutta nyt kerronta on minämuotoista. Päähenkilö Toni on viisikymppinen filosofianopettaja Madridista, joka on päättänyt kuolla vuoden päästä, kun tervapääskyt palaavat. Vuoden ajan hän kirjaa ylös elämänsä tapahtumia ja muistelee menneitä.

Vaikka romaani periaatteessa etenee kronologisesti kuukaudesta toiseen, Tonin päiväkirjamaiset muistelot hyppivät sinne tänne menneeseen ja takaisin. Hän muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuiselämän kriittisiä pisteitä. Hän tarkastelee suhdettaan vanhempiinsa ja veljeensä Raúliin, entisiin naisystäviin, ex-vaimoonsa Amaliaan ja poikaansa Nikitaan. Jossain kohtaa elämäänsä Toni on alkanut saada myös postilaatikkoonsa nimettömiä, ilkeämielisiä heippalappuja, joiden lähettäjää arvuutellaan kirjan kuluessa. Nyt elämä sijoittuu lähinnä kodin, työpaikan, kauppahallin ja Alfonson baarin väliselle akselille. Kotona uskollisena odottavat koira Pepa sekä seksinukke Tina, joka Tonin sanojen mukaan on paljon helpompi kuin oikeat naiset. Baarissa Toni tapaa parasta ja ainoaa ystäväänsä, josta salaa käyttää nimeä Siistikoipi. Siistikoipi on menettänyt aikoinaan toisen jalkansa Atochan aseman pommi-iskussa ja kärsii usein masennusjaksoista. Tonin itsemurhasuunnitelmat saavat Siistikoiven suorastaan innostumaan ja hän etsii jatkuvasti tietoa siitä, mikä olisi helpoin tapa päästä hengestään. Solidaarisesti hän päättää jättää maailman samana päivänä kuin Toni.

Tonista ei piirry kovin imartelevaa kuvaa. Hän on sekoitus toksista maskuliinisuutta ja vätysmäistä ja näköalatonta luuseria. Hänen misogynistiset asenteensa kuohuttavat ja hän puhuu usein todella ikävään sävyyn muista ihmisistä – myös omasta pojastaan. Onneksi hän ei sentään ole jatkanut fyysisen väkivallan perintöä, jota hänen oma isänsä ja monet muut hänen lapsuudessaan viljelivät. Monella muulla tapaa hän on menneen maailman miehiä eikä osaa suhtautua maailman muuttumiseen. Silti hänen lakonisen sarkastisessa tavassaan kuvata elämäänsä on jotain aseistariisuvaa. Osaa hän myös halutessaan olla huomaavainen. Hän suostuu välillä lainaamaan koiraansa kaveria piristääkseen, käy tapaamassa Alzheimeria sairastavaa äitiään, ripottelee kirjakokoelmaansa ympäri Madridia muiden löydettäväksi ja vähitellen päästää lähelleen myös entisen tyttöystävänsä Águedan, joka sinnikkäästi etsiytyy hänen seuraansa. Luoja taas tietää, miksi Águeda haluaisi huomiota Tonilta, joka jatkuvasti arvostelee hänen ulkonäköään ja tapaansa olla maailmassa. Taitaa olla niitä naisia, jotka uskovat rakkaudellaan pystyvän muuttamaan miehen elämän.

Olin juuri tätä ennen lukenut Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen vaikuttavan kirjeenvaihtokirjan Huokauksia luokasta ja ilahduin, kun Aramburukin tarttui kouluteemaan Tonin opettajakokemusten kautta. Vaikuttaa siltä, että Espanjan koulutusjärjestelmässä on vastaavia haasteita kuin Suomessa, mikä tässä kirjassa näkyi Tonin kyynistymisenä ja uupumisena opetukseen. Itse opiskelin Madridissa yliopistossa vuoden ajan parikymmentä vuotta sitten ja kauhistelin jo silloin espanjalaisen koulutuksen tasoa. Yliopisto-opinnot tuntuivat kuin paluulta suomalaiseen peruskouluun ja tuosta opiskeluvuodesta riittää paljon absurdeja tarinoita (esimerkiksi organisaatiopsykologian kurssilla harjoiteltiin konferenssipuhelun soittoa huoneesta toiseen). Nautin kyllä suunnattomasti tuosta yllä olevassa lainauksessa olevasta esimerkistä, jossa Toni yrittää avata oppilaille filosofista käsitettä David Bisbalin avulla. Asuin Madridissa vuonna 2001, jolloin kyseinen laulaja ponnahti pinnalle Operación Triunfo -laulukilpailun ensimmäisestä tuotantokaudesta. Koko Espanja jännitti tuolloin päivittäin tv:n ääressä kilpailijoiden edesottamuksia ja edelleen muistan osallistujien nimet ja kasvot kuin he olisivat olleet ystäviäni. Toiseksi tullut David Bisbal oli myös minun suosikkini ja olen seurannut hänen uraansa vuosien varrella. Toisin kuin Tonin oppilaille, minulle Bisbal-esimerkki toimii mainiosti.

Oi, olisin niin halunnut pitää tästä kirjasta enemmän. Koska Madrid. Koska Äidinmaa. Koska Aramburu. Madridin tutuilla kaduilla ja puistoissa vaeltelusta pidinkin ja oli myös kiinnostavaa lukea Espanjan lähihistorian tapahtumista ja yhteiskunnallisista teemoista. Käsitellyksi tulevat esimerkiksi katalaanien mielenosoitukset, äärioikeiston ja vasemmiston yhteenotot ja Francon ajan perintö. Etenkin Siistikoipi ja Águeda käyvät teemoista kiivasta keskustelua. Aramburu kirjoittaa kiistatta taitavasti ja tekstiä kyllä jaksaa lukea tiiliskiven verran. Henkilöistä on vaan todella vaikea pitää, mutta ehkä heitä kirjan kuluessa oppii jollain tasolla ymmärtämään. Ristiriitainen lukukokemus tämä oli, mutta mielenkiinnolla seuraan Aramburun mahdollisia tulevia suomennoksia. Yleensä pyrin lukemaan espanjalaisten teokset espanjaksi, mutta näin mittavien teosten kohdalla turvaudun suomennoksiin. Sari Selander onkin tehnyt jälleen loistavaa työtä käännöksen kanssa!

Helmet-lukuhaaste 2023:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23 – Kirja on iso.

Fernando Aramburu:
Tervapääskyt
Los vencejos (2021),
suom. Sari Selander
WSOY 2023

Sinua voisi myös kiinnostaa

Rosa Montero: El peligro de estar cuerda

Ángel Martín: Por si las voces vuelven

José Luís Peixoto: Saramago & José

Miriam Toews: All My Puny Sorrows

Pascal Mercier: Sanojen paino

Fernando Aramburu: Äidinmaa

Seuraa Kirjaluotsia

Espanja Fernando Aramburu helmet2023 helmethaaste ihmissuhteet itsemurha koulu Madrid Tervapääskyt ystävyys