menu Menu
Pascal Mercier: Sanojen paino
Käännöskirjallisuus, Mercier Pascal, Sveitsi, Tammi 09/06/2021 3 kommenttia
Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät Edellinen Arttu Tuominen: Vaiettu Seuraava

Kenneth Burke pilkkoi yhä puita. Leyland painoi otsan ikkunaa vasten. Olen täällä, hän ajatteli, olen täällä, Lontoossa. Hän veti takin ylleen ja kulki sitten kaikkien huoneiden läpi. Hän oli Warren Shawnin talossa, Hampsteadissa, Lontoossa, talossa, joka kuului nyt hänelle. Ja nyt hän murtaisi tulevaisuudettomuuden muurin, joka oli silloin tuntunut ylitsepääsemättömältä, ja menisi aivan ensimmäiseksi käymään Belsize Retreat Hotelissa, hän yksinkertaisesti kävelisi muurin läpi sinne, mistä kaikki oli aikoinaan tässä kaupungissa alkanut.

Metro saapui Belsize Parkin asemalle. Hämmästyksekseen Leyland jäi istumaan. Pyörien pehmeä, rytmikäs kalske oli lumonnut hänet taas, hän halusi lisää, nyt heti, hän tahtoi kalskeen kuljettavan hänet pidemmälle etelään, Chalk Farmiin, Camden Towniin, Mornington Crescentiin, niiden välissä joka asemalla Mind the gap between the train and the platform, Livia oli rakastanut kuulutusta ja samalla ilkkunut sitä, erityisesti siksi, että ääni jätti sanassa platform r-äänteen lausumatta ja venytti sen sijaan o-äännettä kuin sana kirjoitettaisiin platfóm. Lisäksi vielä se virallinen, muodollinen äänensävy, Livia sanoi – mikä ero virallisella ja muodollisella oikeastaan oli? He istuivat vierekkäin pehmeästi kolisevassa metrossa ja juttelivat näistä ja muista sanoista, eikä Leyland olisi halunnut olla missään muualla.

Pascal Mercier: Sanojen paino

Pascal Mercierin vuosien takainen Yöjuna Lissaboniin (2004, suom. 2010) löytyy hyllystäni ja takuuvarmasti olen sen lukenutkin. Se oli blogia edeltävää aikaa, joten lukufiilikset ovat jääneet kirjaamatta. Muistan vain, että joko pidin siitä todella paljon tai sitten se oli valtava pettymys. Ainakaan haalea lukukokemus se ei ollut. Nyt Mercier on yli 15 vuoden tauon jälkeen julkaissut toisen romaaninsa Sanojen paino. Ilmeisesti sanat ovat painaneet niin paljon, että niitä on saanut pitkään puntaroida. Uutuusromaani onkin tuhti 570-sivuinen järkäle, joka painaa myös konkreettisesti. En sinänsä kaihda tiiliskiviä, mutta tämän kanssa koin sekä uppoutumisen että turhautumisen hetkiä.

Kuuntelin samaan aikaan tämän kanssa Jon McGregorin uutta romaania Lean Fall Stand, joka kertoo onnettomuuden seurauksena aivovamman ja siihen liittyvän afasian kanssa kamppailevasta miehestä. Myös Sanojen painon päähenkilö Simon Leyland kadottaa sanansa yllättäen sairauskohtauksen vuoksi. Koko ikänsä sanojen parissa työskennellyt kääntäjä ja kustantaja saa elämänsä shokin: lääkäri diagnosoi vakavan aivokasvaimen ja antaa korkeintaan vuoden elinaikaa. Ensin hämmästyin, kertooko tämäkin romaani afasian kanssa elämisestä. Mutta ei, Mercier viekin romaanin aivan toisenlaisiin sfääreihin. Diagnoosi osoittautuu virheelliseksi ja pari kuukautta kuolemantuomion kanssa elänyt Leyland onkin aivan uuden tilanteen edessä. Hän on ehtinyt valmistautua kuolemaan ja myydä omistamansa kustantamon Triestessä. Nyt kun edessä avautuukin uusi mahdollisuus elämään, hän ajautuu perimmäisten kysymysten äärelle. Ottaakseen etäisyyttä asioihin, hän muuttaa Italiasta synnyisseudulleen Lontooseen, josta on perinyt setänsä talon.

Romaanissa on paljon kiinnostavia henkilöitä, kuten vankilasta vapautunut, henkirikoksesta tuomittu venäläis-baskilainen kääntäjä Andrei tai irlantilaissyntyinen Pat, joka pitää trattoriaa Triestessä. Monia henkilöitä yhdistää elämä vieraassa kieli- ja kulttuuriympäristössä ja joku elämää isosti mullistanut kokemus tai haaste. Yhdessä vaiheessa Leyland törmää kadulla ensimmäiseen tyttöystäväänsä Lucy Bartoniin. Elizabeth Stroutin kirjoja rakastavat tietävät miksi tämä nimivalinta oli häiritsevä. Leylandilla on muutenkin ihmeellinen kyky törmätä ihmisiin menneisyydestä. Juuri kun joku menneisyyden tapahtuma on käynyt mielessä, siihen liittyvä ihminen tupsahtaa eteen metron rapuissa tai kirjakaupan nurkkauksessa. Siitä sitten päädytään saman tien henkeviin keskusteluihin ja vierailupyyntöihin.

Parhaimmillaan Sanojen paino tavoittaa upeita oivalluksia kielen ja kulttuurin merkityksestä, muistista ja ajasta, elämästä ja kuolemasta. Leylandin ja hänen ystäviensä maailmassa hengähtää mielellään, kun vaan malttaa pysähtyä eikä kiirehdi mihinkään. Teemoja on paljon, mutta esimerkiksi eutanasiaa käsitellään kiinnostavasti ja tietysti elämän merkityksellisyyden ja oman äänen löytämistä. Leyland rakastaa kieltä ja etenkin vieraita kieliä, hänellä oli jopa nuorena pähkähullu ajatus opetella puhumaan kaikkia Välimeren alueen kieliä. Kääntäjänä hän on elänyt vahvasti muiden tuottamien sanojen kautta, mutta vähitellen oppii löytämään myös omat sanansa. Suomentaja Tuulia Tipalla on ollut urakka kääntämisessä, sillä romaanissa leikitellään eri kielillä ja väännetään myös pilkun paikasta. Oman haasteensa tuo se, että romaanin alkukieli on saksa, vaikka päähenkilön omat pääkielet ovat englanti ja italia.

Pascal Mercier on sveitsiläisen Peter Bierin kirjailijanimi. Bier on filosofian tohtori ja tausta näkyykin vahvasti tässä pohdiskelevassa ja hyvin akateemishenkisessä romaanissa. Leylandin ystäväpiiriin kuuluu kustannusväkeä, kirjailijoita, runoilijoita ja kääntäjiä tai muuten kulttuurihenkisiä ihmisiä. Heidän kanssaan käydään pitkiä, syvällisiä ja seikkaperäisiä keskusteluja, joita Leyland vielä kertaa edesmenneelle vaimolleen Livialle kirjoittamissaan kirjeissä. Kirjeet ovat hänen tapansa purkaa elämänsä vyyhtiä, mutta lukijana tällainen asioiden kertaaminen eri näkökulmista tuntui ajoittain puuduttavalta. Kirjan loppupuolella Leyland alkaa kirjoittaa omaa romaaniaan, johon keksii vastaavan kerrontatavan. Hänenkin päähenkilönsä kirjoittaa kirjeitä. Tällaisia erilaisia metatasoja kirjasta löytyy enemmänkin. Siinä saatetaan esimerkiksi uppoutua pitkäksi aikaa jonkun Leylandin kirjailijaystävän tekeillä olevan romaanin juonikulkuun, niin että on vähällä unohtua ettei kyse ollutkaan varsinaisesti tämän romaanin tapahtumista. Lukijalta kaivataan siis tarkkaavaisuutta ja kärsivällisyyttä, mutta onneksi palkitseviakin hetkiä on paljon. Sanojen paino jättää jälkeensä yllättävän kevyen olon.

Pascal Mercier: 
Sanojen paino
Das Gewicht Der Worte (2020),
suom. Tuulia Tipa
Tammi 2021
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Kirja vieköön!

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

eutanasia filosofia kääntäminen Keltainen kirjasto kieli kuolema kustannusmaailma Pascal Mercier sairaus Sanojen paino


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Harmi, ettei Mercier halunnut / jaksanut tiivistää tekstiään. Liikaa toistoa ja jotain aivan tarpeetonta, joskin niitä hienoja ajatuksia oli.

    1. Kas, NYT meni kommentti läpi. Olen yrittänyt kommentoida myös Torstain murhakerhoa, vaan olen sen suhteen pannassa 🙂 Todella hauska dekkari!

      1. Oho, mikähän kommentointia vaivaa. Hyvä, että tuli nyt läpi. Mercier olisi voinut tosiaan vähän keventää sanojensa painoa 😅 Richard Osman ja Torstain murhakerho on mahtava. Ollaan koko perhe katsottu niin paljon Pointless-visailua, että tuntui kuin lukisi hyvän ystävän kirjoittamaa kirjaa. Odotan innolla jo seuraavaa osaa, onneksi ilmestyy jo syksyllä ja toivottavasti suomeksi myös pian.

keyboard_arrow_up