Elfrieda has a fresh cut just above her left eyebrow. There are seven stitches holding her forehead together. The stitches are black and stiff and the ends poke out of her head like little antennae. I asked her how she got that cut and she told me that she fell in the washroom. Who knows if that’s true or false. We are women in our forties now. Much has happened and not happened. Elf said that in order for her to open her packages of pills – the ones given to her by the nurses – she would need a pair of scissors. Fat lie. I told her that I knew she wasn’t interested in taking the pills anyway, unless they were of such a volume that their combined effect would make her heart seize, so why would she need a pair of scissors to open the package? Also, she could use her hands to tear it open. But she won’t risk injuring her hands.

Elfrieda’s a concert pianist. When we were kids she would occasionally let me be her page-turner for the fast pieces that she hadn’t memorized. Page turning is a particular art. I had to be just ahead of her in the music and move like a snake when I turned the page so there was no crinkling and no sticking and no thwapping. Her words. She made me practice over and over, her ear two inches from the page, listening. Heard it! she’d say. And I’d have to do it again until she was satisfied that I hadn’t made the slightest sound. I liked the idea of being ahead of her in something. I took real pride in creating a seamless passage for her from one page to the next. There’s a perfect moment for turning of the page and if I was too early or too late Elfrieda would stop playing and howl. The last measure! she’d say. Only at the last measure! Then her arms and head would crash onto the keys and she’s hold her foot on the sustaining pedal so that her suffering would resonate eerily throughout the house.

Miriam Toews: All My Puny Sorrows

Tänä syksynä suomennettu Miriam Toewsin Naiset puhuvat herätti halun tutustua lisää tämän mennoniittataustaisen kanadalaiskirjailijan tuotantoon. Äänikirjana löytyi vuonna 2014 julkaistu romaani All My Puny Sorrows, joka osoittautuikin aivan mahtavaksi. Kirjan pohjalta on näköjään tehty Kanadassa myös tuore elokuvasovitus. Toewsilla on taito kirjoittaa hauskasti ja elämänmyönteisesti mitä vakavimmista ja järkyttävimmistä asioista. Tuntuu jopa pöyristyttävältä sanoa tätä kirjaa hauskaksi, sillä sen aiheena on läheisen itsemurha – ja vieläpä kirjailijan omakohtaiseen kokemukseen perustuva. Toewsin isä ja isosisko ovat molemmat kuolleet junan alle heittäytymällä. Romaanissa kertoja Yoli yrittää pitää kuolemaa toivovan isosiskonsa Elfin kiinni elämässä.

Elfrieda Von Riesen on valovoimainen, varakas, kansainvälisesti menestynyt konserttipianisti ja onnellisesti naimissa, mutta silti hän haluaa kuolla. Hänen sisarensa Yolandi taas on veloissa, keskellä toista avioeroa, kirjoittaa romanttisia rodeokirjoja nuorille ja kantaa muovikassissa “oikean” romaanin käsikirjoitusta, josta kehtaa lukea siskolleen vain ensimmäisen kirjaimen: L. Hän on myös kahden teinin väsynyt äiti, joka päätyy aina väärien miesten kanssa sänkyyn suurta rakkautta etsiessään. Yolandilla on mielestään enemmän syitä toivoa kuolemaa, mutta hän taistelee pitääkseen isosiskonsa elossa. Viimeisin itsemurhayritys tapahtuu kolme viikkoa ennen seuraavaa isoa maailmankiertuetta. Yoli matkustaa sisarensa sairaalasängyn vierelle Winnipegiin, asuu äitinsä luona ja yrittää pitää kaiken hallinnassa, ennen kaikkea estää sydäntään särkymästä. Elf toivoisi Yolin vievän hänet sveitsiläiselle eutanasiaklinikalle, mutta Yolista se on mahdoton ajatus. Sisaruksista tulee vihollisia, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken.

Mennoniittatausta vaikuttaa etenkin sisarusten lapsuudessa. Yolin ja Elfin vanhemmat edustivat vapaampaa ajattelua, kannustivat tyttäriä opiskelemaan ja lukemaan monipuolisesti. Perhe joutuikin usein yhteisön paheksunnan kohteeksi. Etenkin Elf, joka saattoi kiusallaan soittaa Rachmaninovia yhteisön vanhimpien vieraillessa nuhtelemassa vanhempia kielletystä pianosta. Osaa Elf kapinoida edelleen. Kun mennoniittapastori saapuu lupaa kysymättä Elfin sairaalahuoneeseen rukoilemaan tämän sielun puolesta, Elf alkaa riisua vaatteitaan lausuen samalla Philip Larkinin runoa. Yoli riemuitsee siskonsa kekseliäisyydestä: A striptease to a Larkin poem, I said. Fucking brilliant!

Kirja on täynnä hetkiä, jotka saavat yhtä aikaa hihittelemään että vetämään itkun väärään kurkkuun. Huumori kumpuaa tilannekomiikasta ja elämän banaaliudesta. Kaikki on niin äärettömän traagista, että huumori on ainut keino selvitä. Kaiken nähneet Von Riesenit saattavat pokkana vääntää vitsiä vakavista aiheista, onhan elämä kaikessa traagisuudessaankin usein hullunkurista. Rakastin kirjan henkilöitä kaikkine kolhuineen. Tyttöjen äiti Lottie on aivan oma lukunsa, todellinen toivon ja tarmokkuuden pesä, joka ei millään tunnu murenevan vaikka läheisiä kuolee ympäriltä. Häneltä on nimittäin aviomiehen ja tyttären lisäksi viety sisaruksetkin. Kirjan loppupuolella Yoli matkustaa äitinsä ja tyttärensä kanssa New Yorkiin, jossa he käyvät MOMAssa katsomassa Marina Abramovićin performanssia. Äiti on näyttelyvieraista ensimmäinen, joka uskaltaa pusertaa itsensä alastomien ja kivuliaiden vartaloiden välistä seuraavaan tilaan, kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Hän katsoo esiintyjiä tiukasti silmiin kuin sanoakseen: te ette tiedä mitään kärsimyksestä.

Toews ei onneksi edes yritä selittää syitä Elfin itsemurha-ajatusten takana. Jos syyt olisivat selvillä, niille ehkä voisi tehdäkin jotain. Kun kyse on vakavasta masennuksesta ja mielenterveyden häiriöstä, syyt ovat niin monimutkaisia, että lääketiedekin on usein voimaton. Toews kuvaa koskettavasti läheisten hätää, hämmennystä ja turhautumista tilanteen edessä. Apua tuntuu olevan lähes mahdoton saada, vaikka sairaalan psykiatrisella osastolla ollaankin. Vastuussa olevaa psykiatria on yhtä vaikea tavoittaa kuin mafiapomoa ja Yoli joutuu toistuvasti vannottamaan klinikan henkilökuntaa, etteivät nämä kotiuttaisi siskoa ilmoittamatta hänelle. On ihme, että jaksaa pitää huolta itsestään, kun koko ajan pelkää läheisen vahingoittavan itseään ja miettii, olisiko kuitenkin oikein auttaa toista kuolemaan. Yoli käy läpi valtavan tunnekirjon, jonka nyansseja Toews kuvaa Yolin kertojaäänellä vaikuttavasti. Elf taas ei löydä purkautumistietä tunteilleen edes musiikistaan, joka erään kuulijan mielestä kuulostaa yksityiseltä kivulta. Lopulta romaanin voisi sanoa olevan selviytymistarina, Yolin kannalta. All My Puny Sorrows on kaikesta kuolemapuheestaan huolimatta vahvasti kiinni elämässä.

Miriam Toews:
All My Puny Sorrows
Recorded Books 2015 (julkaistu alun perin 2014)
Äänikirjan lukija: Erin Moon
Kuunneltu Storytelista

Sinua voisi myös kiinnostaa

Miriam Toews: Fight Night

Miriam Toews: Naiset puhuvat

Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Tom Malmquist: Ilma joka meitä ympäröi

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides – Kauniina kuolleet

Adam Haslett: Imagine Me Gone

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja All My Puny Sorrows itsemurha mennoniitat mielenterveys Miriam Toews musiikki perhesuhteet siskot