Xabier jätti äitinsä mahdollisimman lähelle hautausmaan porttia. Vettä tuli kuin saavista. Bittori nousi kömpelösti autosta; tiedä vaikka hitaus johtui tämän huolellisesti piilottelemasta vatsakivusta. Että eikö ama varmasti halunnut, että hän tulisi mukaan? Ei. Odottaisiko hän siinä tapauksessa autossa? No jos välttämättä halusi, mutta kyllä hänellä menisi siellä ainakin puoli tuntia. Pojan ja äidin lausumien sanojen väliin tunki sateen kohina, Bittorin sateenvarjosta pärskyvien ja raivokkaasti maahan iskeytyvien pisaroiden aggressiivinen kuiske. Onneksi ei sentään tuullut. TEISTÄKIN VIELÄ SANOTAAN SAMAA KUIN MEISTÄ: HE KUOLIVAT! Motto oli yhtä makaaberi kuin triviaalikin. Miten sitkeästi ihmiset koettavat välttää palauttamasta planeetalle lainaksi saamiaan atomeja. Ja totuus kuitenkin oli, että vielä merkillisempää oli olla elossa, vaikka sen poikkeuksellisuutta harva edes ajatteli. Xabier odotti, kunnes äiti oli kadonnut hautausmaan portin taakse tavanomaisessa leskenasussaan, ja lähti sitten etsimään parkkipaikkaa lähikaduilta.

Bittorilla oli mukanaan muovinsa ja huivi. Ihan turhaan. Haudalla lainehti vesi ja en kai minä nyt vesilammikkoon aio istua.

”Txato, Txatito, kuuletko sinä? Sataa ihan yhtä kovaa kuin sinä päivänä, jolloin sinut tapettiin. Tänään minulla on sinulle melkoisia uutisia.”

Fernando Aramburu: Äidinmaa

Olen monesti ollut aikeissa kuunnella äänikirjana espanjaksi Fernando Aramburun Patrian, mutta yli 20 tuntia pitkä ja baskikielisiä ilmauksia sisältävä kirja on tuntunut vähän liian suurelta haasteelta. Onneksi Patria on nyt saatu suomeksi nimellä Äidinmaa Sari Selanderin taidokkaasti suomentamana. Kiinnitän heti huomiota suomennoksen nimeen, sillä alkuperäinenhän tarkoittaa isänmaata. Muissa kieliversioissa on noudatettu joko alkuperäistä patriarkaalista versiota tai sitten puhutaan kotimaasta kuten englanninnoksessa (the Homeland). Kirjan luettuani pidän kuitenkin suomenkielistä nimeä osuvana valintana, sillä äidit ovat tässä Baskimaan väkivallan ja sekasorron vuosista kertovassa romaanissa keskeisessä asemassa. Surevat äidit jäävät jäljelle, kun miehet joutuvat joko ETA:n uhreiksi tai terrorismista syytettyinä vankilaan.

Romaani kertoo pienessä baskikylässä asuvasta kahdesta perheestä, joiden elinikäinen ystävyys katkeaa rajusti poliittisen konfliktin eskaloituessa ja jakaessa väkeä kahteen vihamieliseen leiriin. Bittorin mies Txato, pidetty yrittäjä, on joutunut ETA:n silmätikuksi. ETA on kiristänyt Txatolta rahaa jo pidemmän aikaa ja Txaton kieltäytyessä maksamasta kylä on täyttynyt häntä herjaavista ja uhkaavista graffiteista. Koko kylä tuntuu nousevan perhettä vastaan, osa ideologiansa lumoissa ja osa silkkaa pelkuruuttaan. Sitten eräänä sateisena iltapäivänä Txato murhataan. Sureva leski ei saa lohtua parhaalta ystävältään Mireniltä, sillä perheiden väliin on kasvanut vihasta raskas muuri. Mirenin poika Joxe Mari on liittynyt ETA:n aseelliseen taisteluun ja Miren pitää poikaansa sankarina. Äidin sankaripalvonta pysyy, vaikka poika jää kiinni ja tuomitaan vuosiksi vankilaan terroristina.

Epäkronologisesti etenevä romaani kuvaa kiinnostavasti äärinationalistisen ideologian turmiollista vaikutusta tavallisten ihmisten elämään. Viha lisää vihaa, väkivalta lisää väkivaltaa ja pelko saa ihmiset toimimaan arvaamattomilla tavoilla. Mirenin mies Joxian haluaisi vierailla entisen parhaan ystävänsä haudalla, mutta vaimo on armoton: vihollisen perään ei itketä. Bittori ei taas saa rauhaa ennen kuin saa anteeksipyynnön Joxe Marilta, jolla saattaa olla jotain tekemistä Txaton murhan kanssa. Perheiden mahdollisen sovun välittäjäksi nousee yllättäen Mirenin halvaantunut tytär Arantxa, joka on sidottu pyörätuoliin ja kommunikoi kirjoittamalla tablettiin. Arantxa ei hyväksy veljensä Joxe Marin tekoja, vaikka veli rakas onkin. Myös pikkuveli Gorka haluaisi pysytellä kaukana väkivallasta, hän edistää kotiseutunsa asiaa kielen kautta, runoilemalla euskeraksi. Bittorin perheessä Nerea-tytär yrittää pysyä kaukana baskien sotkuista, lääkärinä toimiva poika Xabier on taas jatkuvasti huolissaan äidistään.

Aramburu kirjoittaa omintakeisesti. Kerronta on arkista ja jutustelevaa ja hyppii elastisesti käsillä olevasta hetkestä menneeseen ja takaisin. Ensin epäilin ennakkokappaleen oikoluvun jääneen aivan kesken, kun persoonamuodot vaihtelivat jopa kesken virkkeiden. Sitten tajusin sen olevan tarkoituksellista. Alkuun erikoiselta vaikuttava kerronta alkoikin tuntua tottumisen jälkeen vastustamattomalta. Ihmisiä pääsee tutkailemaan sekä ulkoa että sisältä, etäisyyden päästä ja sisäiseen maailmaan kurkistaen. Kertojanäkökulmia on myös monta, sillä näiden kahden perheen kaikki jäsenet pääsevät ääneen.

Äidinmaa on muhkea, 664-sivuinen romaani. Se on kuitenkin yllättävän nopealukuinen, ehkä johtuen lyhyistä luvuista ja mukaansa tempaavasta kerronnasta. Vaikka nautinkin siitä, että saan pitkäksi aikaa uppoutua romaanin maailmaan, pieni tiivistäminen olisi kuitenkin voinut tehdä hyvää tälle kirjalle. Varsinkin loppupuolella tuli mielestäni vähän turhia sivupolkuja, joista ehkä erikoisin on terrorismin uhreille tarkoitettu seminaari, johon yksi henkilöistä osallistuu. Siellä on puhujana kirjailija, joka on kirjoittanut romaanin ETA:n uhreista. Tätä kautta Aramburu pääsee ikään kuin cameoroolissa perustelemaan kirjansa lähtökohtia ja selittämään mihin on sillä pyrkinyt. Minusta tämä jotenkin ikävällä tavalla puhkaisi reiän romaanin maailman ja todellisuuden välille. Eikö olisi voinut vain luottaa siihen, että romaani puhuu puolestaan ilman noita selittelyjä. Sen verran itseironiaa Aramburulla on, että hän on laittanut romaanihenkilönsä reagoimaan tuohon kirjailijan selittelyyn näin:

Juuri tuota ama viimeksi haluaa: että hänen tai hänen lastensa kärsimyksestä tulisi jonkin romaanin tai elokuvan materiaalia, jota taiteilija voi muokata mieleisekseen ja ottaa sen jälkeen vastaan suitsutukset ja palkinnot, kun meidän elämästämme tuo tragedia ei katoa mihinkään, vaan pysyy ristinämme hamaan hautaan saakka.

ETA lopetti aseellisen toimintansa vasta vuonna 2011, joten haavat ovat siellä varmasti vielä märkiviä. Espanjalaisten ja etenkin baskien on opittava elämään vaikean menneisyytensä kanssa. Vaikka asioita ei romaanin avulla korjata, on tässä romaanissa paljon ajattelemisen aihetta myös koskien muita nationalistisia ja toiseuden tuomitsevia ideologioita ajatellen. Niitä kun tuntuu olevan liikenteessä eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa. Miten saisi ne oikeat ihmiset lukemaan tällaista kirjallisuutta, joka lisää ymmärrystä ja empatiaa? Kirjan pohjalta tehty HBO-sarja alkaa muuten toukokuussa, ja se on samalla HBO:n ensimmäinen espanjankielinen draamatuotanto. Sekin on tietysti yksi tapa levittää tätä tärkeää sanomaa.

Fernando Aramburu:
Äidinmaa
Patria (2016),
suom. Sari Selander
WSOY 2020
Ennakkokappale

Muissa blogeissa:
Leena Lumi

Sinua voisi myös kiinnostaa

Hanna Lantto: Bilbao

Fernando Aramburu: Tervapääskyt

Rosa Montero: La ridícula idea de no volver a verte

Karina Sainz Borgo: La hija de la española

Dolores Redondo: Tämän kaiken minä annan sinulle

Mercé Rodoreda: Timanttiaukio | Klassikkohaaste 7

Arturo Pérez-Reverte: Vakooja

Carlos Ruiz Zafón: El laberinto de los espíritus

Seuraa Kirjaluotsia

Äidinmaa Espanja ETA Fernando Aramburu Patria terrorismi WSOY