Sekä Olivia että Francis kuuluivat sukupolveen, joka tunsi syntyneensä ihmisen ahneuden ja tietämättömyyden peruuttamattomasti vahingoittamalle planeetalle. Siinä missä edellinen sukupolvi oli pelännyt ydintuhoa, Francis, joka oli ollut Berliinin muurin murtuessa viisivuotias, ymmärsi ettei biosfäärin tuhoutumiseen tarvittu sotaa: nykymenon jatkuminen riittäisi. Keskustellessaan ensi kertaa Olivian kanssa Oxfordin megafaunakonferenssissa, kenties jo ihastuneena vaikka ei sitä vielä myöntänytkään, hän oli kiinnittänyt huomiota heidän merkillisen hilpeään, suorastaan kilvoittelevaan sanailuunsa luonnon vääjäämättömästä tuhoutumisesta. He olivat yhtä mieltä siitä, että antroposeeni, ihmisen aikakausi, merkitsisi todennäköisemmin rehvakkaan keskushahmonsa loppua kuin voittoa. Tai sitten voitto ja loppu olisivat osa samaa tapahtumakulkua: ikään kuin rakennuttaja katkaisisi paperinauhan nimeään kantavan mahtavan pilvenpiirtäjän ovella vain hautautuakseen hetkeä myöhemmin sortuvan rakennuksen romu- ja pölytsunamin alle. Frances oli kertonut Olivialle ahdistuneensa nuorena ekologisen tuhon uhasta siinä määrin, että hän oli tuntenut painetta antautua epätoivoisen ihmisvihan valtaan. Kun hän luki jostakin, että merten happamoituminen niihin liukenevasta ylimääräisestä hiilidioksidista tietäisi loppua kolmellekymmenelle prosentille merten eliöstöstä, kriisin valtavuus aiheutti voimattomuuden tunteen, jolle veto vertoja vain sen nostattama kauhu. Hän mietti, että jos kerran jokainen sodassa kuollut sotilas sai nimensä muistomerkkiin, kokonainen metsästyksen tai elinympäristön tuhoutumisen seurauksena hävinnyt eläinlaji ansaitsi tulla ikuistetuksi yhtä lailla. Tutustuminen sukupuuttokuoleman muistonäyttelyyn olisi arvokas ja luonteva loppuhuipennus eläintarhavierailulle, vankeina pidettyjen uhanalaisten eläinten ihastelulle. Vastalääkkeenä kauhulle parikymppinen Francis vapautti muiden ekosoturien mukana yön pimeydessä majavia Devonin jokiin. Jännitys ja toveruus jäivät toisinaan toiseksi vihaiselle varmuudelle siitä, että ihmiset olivat “kuluttajazombeja”, joille luonto oli pelkkä virkistäytymisalue, pilvettömien päivien ylevä vaihtoehto televisionkatselulle. Sittemmin Francis oli oppinut, että ympäristöahdistus oli itse asiassa suhteellisen yleinen ilmiö, mutta useimmat eivät osanneet tehdä muuta kuin syödä ja juoda kellon ympäri täyttääkseen tunnontarkasti kierrätyspussin toisensa jälkeen.

Edward St. Aubyn: Sokkotesti

Nyt on kyllä maailmankirjat sekaisin. Blogiani viime aikoina lukeneet ovat ehkä huomanneet, että luontokato on tunkenut väkisin lukemiini kirjoihin ja jokaisesta romaanista alkoivat mystisesti kadota linnut. Ajattelin, että Edward St. Aubyniin voi ainakin luottaa. Autofiktiivisestä Patrick Melrose -sarjasta tunnettu St. Aubyn on aiemmin keskittynyt kirjoittamaan huumesekoiluistaan ja yläluokkaisten brittien luksuselämästä. Tuskin hänen kirjoissaan tartutaan ekokatastrofiin tai huolestutaan katoavista linnuista. Mitä vielä! Uusin romaani Sokkotesti on täynnä ympäristöahdistusta ja luontokatoa. Olin juuri oppinut Hesarista, että ihminen on metsästänyt täysin sukupuuttoon muuttokyyhkyn, joka oli joskus maailman runsaslukuisin lintulaji. Niiden monen kilometrin levyiset parvet saattoivat joskus taivaan kokonaan, kunnes ihminen tuhosi toimillaan koko lajin. Samana iltana luen St. Aubynin romaanin ensimmäisestä luvusta samaa tarinaa kadonneesta muuttokyyhkystä, josta en sitä päivää ennen ollut kuullutkaan. Joko pitäisi huolestua? Vai iloita siitä, että yhä useampi kirjailija tarttuu tähän tärkeään teemaan? Valitsen jälkimmäisen, mutta kyllä nykyään jo vähän hirvittää tarttua uuteen kirjaan. Millä sivulla katoavat linnut? 😅

Sokkotesti on vaikeasti määriteltävä kirja, jossa ei ole selkeää juonta tai varsinaista päähenkilöä. Siinä seurataan muutamaa toisiinsa linkittyvää henkilöä, jotka elävät ratkaisevia hetkiä elämässään. Lucy on juuri aloittanut Lontoon-toimiston johtajana Digitasissa, uuteen teknologiaan ja luonnontieteisiin keskittyvässä riskisijoitusyhtiössä, kun saa tietää sairastavansa aivosyöpää. Lucyn ystävä Olivia ja tämän uusi miesystävä Francis yrittävät olla Lucyn tukena, samalla kun setvivät omia haasteitaan. Luonnonsuojelija Francis elää täysin luonnon ehdoilla ja on äärimmäisen huolissaan luontokadosta. Hän asuu Howorthin tilalla, jossa työskentelee villiinnyttämisprojekteissa. Olivia taas kirjoittaa kirjaa epigenetiikasta ja yhdessä adoptioisänsä kanssa artikkelia skitsofrenian periytyvyydestä. Psykoanalyytikkona työskentelevä isä ottaa juuri potilaakseen skitsofreniaa sairastavan Sebastianin, jonka epäilee olevan Olivian biologinen veli. Näiden keskushenkilöiden lisäksi seurataan Digitasin omistajaa Hunter Sterlingia ja hänen ökyrikkaista teknologiasijoittajista koostuvaa piiriään.

Lähimmäs Patrick Melrose -tyyppistä hahmoa tulee Hunter, joka vetää järjettömiä määriä huumeita ja lentelee yksityiskoneilla, samalla kun pelastaa maailmaa rahoittamalla tulevaisuuden tiedehankkeita. Digitasin uusin sijoitus, startup-yhtiö Brainwaves, kehittää “onnenkypärää”, jossa mieleltään tasapainoisten ihmisten aivoja skannaamalla yritetään siirtää samat mielentilat toiseen. Vastaavaa neuroterapeuttista teknologiaa käsitteli myös Richard Powers uudessa romaanissaan Bewilderment. Mielenkiintoista, miten luontokato ja neurotiede tuntuvat limittyvän useammassakin nykyromaanissa. Löytyisikö neurotieteestä ratkaisu, jolla saadaan ihmiset tuntemaan tarpeeksi empatiaa tuhoutuvaa luontoa kohtaan vai löytyykö sieltä vain lääke ympäristöahdistuksen hiljentämiseen, jotta voimme jatkaa tuhoamista ilman tunnontuskia?

Romaanissa on paljon totista paasausta ja tieteellistä jargonia ekologiasta, psykologiasta ja neurotieteistä, mutta löytyy kirjasta myös St. Aubynille ominaista räävitöntä satiiria. Esimerkkinä eräät hulvattomat Digitasin juhlat ranskalaisella huvilalla. Katolinen kirkko on suivaantunut, kun Brainwaves on skannannut veli Dominicon aivot, ja kirkon kuuria lähettää isä Guidon vaatiimaan kirkolle osaa onnenkypärän tuotoista. Joviaali ja maallisiin huvituksiin tottumaton fransiskaaniveli päätyykin nauttimaan juhlista ja epähuomiossa nauttii myös alkoholia ja huumeita Kraftwerkin yksityiskeikalla. Tällaisten hetkien vastapainona romaani tarjoaa myös emotionaalista herkkyyttä ja syvällistä pohdintaa elämän merkityksellisyydestä. Koskettavimmaksi koin lopulta skitsofreniaa sairastavan Sebastianin hahmon, jonka kautta välittyy hyvin kouriintuntuvasti se, miten tärkeää ihmiselle on tulla kohdatuksi ja nähdyksi. Miten pienillä ystävällisillä sanoilla ja teoilla voi luoda toivoa.

Sokkotesti on älyllisesti stimuloiva ja viihdyttäväkin, mutta myös melkoisen epätasainen romaani. Välillä se yrittää liikaa ja kompastuu teemojen paljouteen ja älylliseen nokkeluuteensa. Virkkeet ovat usein puuduttavan pitkiä ja punaisen langan ehtii hukata, jos ei ole täysin keskittynyt lukemaansa. Välillä taas teksti imaisee mukaansa niin, että ympäröivä maailma unohtuu. Kirjan henkilöt ovat huippuälykkäitä ja keskustelevat myös keskenään tieteellisin termein, mutta on heissä myös lämpöä ja inhimillisyyttä. Itse asiassa tämän kirjan henkilöt ovat yllättävänkin miellyttäviä. Tiedepuheen ja viihteellisyyden yhdistelijänä St. Aubyn muistuttaa kovasti Ian McEwania. Ei liene sattumaa, että St. Aubyn on nimennyt yhden Lucya hoitavista aivokirurgeista McEwaniksi. Romaanin nimi viittaa tutkimusasetelmaan, jossa osalle annetaan oikeaa lääkettä ja osalle plaseboa, eikä tutkija itsekään tiedä kenelle on annettu mitäkin. Asetelma kuvaa hyvin myös tämän romaanin lukukokemusta. En ole aivan varma, mitä minulle annosteltiin, mutta tuntuu tepsivän. Mielelläni luen St. Aubynia jatkossakin.

Edward St. Aubyn:
Sokkotesti
Double Blind (2021),
suom. Markku Päkkilä
Otava 2021
Kirjastolaina

Sinua voisi myös kiinnostaa

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Richard Powers: Bewilderment

Emma Puikkonen: Musta peili

Edward St Aubyn: Toivoa sopii – Patrick Melrosen tarina IV-V

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys

Seuraa Kirjaluotsia

Edward St Aubyn ekologia luontokato neurotiede psykologia skitsofrenia Sokkotesti