Tämän retken jälkeen ei kuitenkaan tule enää uusia, tämän retken jälkeen en enää tutki meriä. Ja ehkä siksi rauha täyttää minut. Elämäni on ollut muuttomatka, jolla ei ole ollut päämäärää ja joka on siis ollut mieltä vailla. Olen lähtenyt liikkeelle yhä uudelleen ilman syytä, vain liikkumisen takia, ja sydämeni on särkynyt siksi lukemattomia kertoja. On helpottavaa, että minulla on vihdoinkin tavoite. Mietin, miltä pysähtyminen mahtaa tuntua. Minne menemme täältä ja voiko joku toinen seurata meitä sinne. Epäilen, ettemme mene minnekään eikä meistä tule mitään, mutta jos olen oikeassa, surullista on vain se, etten näe Niallia enää koskaan. Meille kaikille on annettu niin kovin vähän aikaa olla yhdessä rakkaidemme kanssa, ettei se oikein vaikuta reilulta. Mutta yhteiset hetket ovat kallisarvoisia, ja ehkä ne riittävät ja on oikein, että tietoisuutemme saa levon, ruumiimme lahoavat ja meihin sitoutunut energia palaa ruokkimaan pieneliöitä ja parantamaan maaperän ravinnepitoisuutta. Se ajatus rauhoittaa.

Kun lähden, minusta ei jää tänne mitään. Ei lapsia, joissa geenini säilyisivät. Ei taideteoksia, jotka kertoisivat minusta, ei kirjoituksia, ei muistoja suurteoista. Mietin, millaisen jäljen omani kaltainen elämä jättää maailmaan. Sen merkitys on varmaankin vaatimaton, huomaamattoman vähäinen. Samanlainen kuin tutkimattoman ja näkymättömän Point Nemon.

Ei sentään. Ihmisen merkityksen voi määrittää hänen maailmalle antamiensa ja jälkeensä jättämiensä asioiden perusteella mutta myös sen perusteella, mitä hän ottaa maailmalta.

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Eläimet kuolevat. Pian täällä on vain meitä ihmisiä. Näillä dramaattisilla toteamuksilla alkaa australialaisen Charlotte McConaghyn esikoisromaani Viimeinen muuttolintu. Luontokato on siis jälleen teemana ja johonkin lähitulevaisuuteen tämä dystooppinen ekoromaani sijoittuu, aivan kuten juuri lukemani Richard Powersin Bewilderment. Siinä voi jo alkaa epäillä omaa mielenterveyttään, kun yhtäkkiä jokaisesta kirjasta alkaa kadota linnut ja muut eläimet. Juuri tätä kirjaa lukiessani sain vielä puhelimeeni linkin Hesarin artikkeliin Suomen katoavista linnuista. Piti pari kertaa hieraista silmiä, kun puhelimen näytöllä luki “Taivaalta saapuu pelottava viesti”. Mahtava ajoitus! Ja kaikki tämä tietysti kertoo siitä, miten tärkeästä asiasta on kyse. Luontokato on jo totta, eletään sitten tässä päivässä tai dystopioiden maailmassa. Kaunokirjallisuudella on oma roolinsa herätellä ihmisiä näkemään mitä ainutlaatuista ja elintärkeää menetämme, jos emme pysäytä aiheuttamaamme sukupuuttoaaltoa.

Viimeinen muuttolintu kuvaa maailmaa, jossa lähes kaikki eläimet ovat jo kuolleet sukupuuttoon. Romaanin kertoja Franny Stone on päättänyt nähdä viimeisten lapintiirojen muuttovaelluksen Grönlannista Antarktikselle. Hän puhuu itsensä kalastusaluksen kyytiin, väittäen, että voi tiirojen avulla löytää kalaparvet, jotka ovat nekin hupenemassa. Saghani-aluksen enigmaattinen kippari Ennis suostuu pitkin hampain, häntä ajaa pakkomielle löytää viimeinen iso saalis ennen kuin rakas elinkeino kielletään täysin. Franny ja Ennis sekä Saghanin elämää nähnyt miehistö suuntaavat tiirojen perässä kohti vaarallisia vesiä. Franny kuljettaa mukanaan myös synkkiä salaisuuksia, pelkoja ja menneisyyden painolasteja, jotka keikuttavat venettä vielä moneen kertaan ennen kuin matka on ohi.

Romaanin kerronta poukkoilee epäkronologisesti ja epäluotettava minäkertoja tuo tarinaan oman kierteensä. Frannyn historiasta opitaan paloja sieltä täältä. Hän on syntynyt Australiassa, mutta muutti irlantilaisen äitinsä kanssa Galwayhin ollessaan pieni, kun isä otti ja häipyi. Irlannissa katosi myös äiti ja Franny lähetettiin takaisin Australiaan asumaan isänäitinsä luo. Aikuisena hän palaa Irlantiin etsimään molempia vanhempiaan. Jo alusta asti lukija myös tietää, että Franny on ollut vankilassa ja että hän kirjoittaa ornitologimiehelleen Niallille kirjeitä, joita ei koskaan lähetä. Franny kamppailee tunneaallokossa, jossa syyllisyys, rakkaus, raivo, epätoivo ja eläimellinen selviytymisvaisto vuorottelevat. Hän kävelee unissaan ja saa väkivaltaisia kohtauksia, hänessä on paljon villiä ja kesyttämätöntä.

Viimeinen muuttolintu on viihdyttävä lukuromaani tärkeistä ajankohtaisista teemoista. Sen kerrontarakenne koukutti, mutta kokonaisuus jätti kuitenkin vähän onton olon. Ehkä johtui nyt omalla kohdallani siitä, että vertaan epäreilusti Richard Powersin Bewildermentiin, joka tuntui luissa ja ytimissä. Viimeisen muuttolinnun henkilöt eivät onnistuneet menemään ihon alle samalla tavalla, ja vaikka luontoa kuvataan vaikuttavasti, luontokadon vaikutusten käsittely on hyvin pinnallista. Mieleen tuli Delia Owensin menestysromaani Suon villi laulu, jonka kanssa minulla oli samanlaisia haasteita. Molemmat ovat viihdyttäviä romaaneja, mutta viihteellisyys tuo helposti mukanaan myös epäuskottavuuksia ja omaan makuuni liian siistiksi solmittuja loppuja. Jos Suon villi laulu sykähdytti, uskon että rakastut myös McConaghyn romaaniin. Charlotte McConaghy on myös Helsingin kirjamessujen vieraana. Etukäteen nauhoitettu keskustelu on ohjelmassa perjantaina klo 15-15.30 Hakaniemi-lavalla.

Charlotte McConaghy:
Viimeinen muuttolintu
Migrations (2020),
suom. Sari Karhulahti
WSOY 2021
Ennakkokappale

Sinua voisi myös kiinnostaa

Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

Edward St. Aubyn: Sokkotesti

Richard Powers: Bewilderment

Emma Puikkonen: Musta peili

Piia Leino: Lakipiste

Lydia Millet: A Children’s Bible

Evie Wyld: Me olemme susia

Seuraa Kirjaluotsia

Charlotte McConaghy epäluotettava kertoja linnut luonto luontokato meri salaisuudet sukupuutto Viimeinen muuttolintu