Olihan tätä odotettu ja vähän pelättykin: Helsingin Kirjamessut livenä. Aika viimeiseen asti harkitsin, jätänkö messut vielä tänä vuonna väliin. Messuhulina ja ihmispaljous väsyttää yleensäkin, mutta nyt tällainen sosiaalisuus tuntui erityisen haastavalta. Päätin kuitenkin hyödyntää hybridimallia: torstain kuuntelin Senaatintorin ohjelmaa virtuaalimessuilla, perjantain ja lauantain aistin tunnelmia paikan päällä ja sunnuntain ohjelmaa ja muuta väliin jäänyttä aion kuunnella tallenteina jälkikäteen. Ja olihan paikan päällä Messukeskuksessa taas mukava olla, tilaa ja väljyyttäkin oli nyt enemmän kuin ennen. Otin tänä vuonna messut muutenkin rennommin kuin aikaisemmin. En tehnyt itselleni niin tarkkaa ohjelmaa ja jätin enemmän aikaa haahuiluun ja kohtaamisiin. Parasta olikin törmätä ystäviin ja uusiin tuttavuuksiin, joita kaikkia yhdistää sama rakkaus kirjallisuuteen. Tässä tunnelmiani ja muistiinpanojani kahden päivän ajalta. Kiitos messuille bloggaajapassista!

“Huonoja tekstejä” ja tunteisiin vetoavia äänikirjoja

On ihan kiva kuunnella kirjailijahaastatteluja, mutta eniten pidän keskusteluista, joissa käsitellään jotain teemaa useamman kirjailijan voimin. Sellaisia löytyi erityisesti Töölö-lavalta, jossa muistan edellisinäkin vuosina viihtyneeni. Lauantaina lavan ohjelmasta vastasi Suomen kirjailijaliitto ja heillä onkin ollut perinteisesti kiinnostava kattaus keskustelijoita. Nyt osuin paikalle Petri Tammisen luotsaamaan keskusteluun, jossa oli varsin mainio idea. Kolmelle eri genren kirjailijalle oli annettu tehtäväksi kirjoittaa erityisen huono aloitus kirjalle. Milla Ollikainen oli kirjoittanut kökköjä kielikuvia, epäoleellisia yksityiskohtia ja kliseitä vilisevän dekkarialoituksen, jossa yksityiskohtana mainittiin Dan Brownin tyyliin Otis-merkkinen hissi. Lastenkirjailija Kalle Veirto oli laittanut lapsikertojansa suuhun sekoituksen yliampuvaa nuorisokieltä ja setämäisiä vanhahtavia sanontoja. Runoilija Anja Erämaja tykitti lavarunokonkarina sellaisen pläjäyksen kielikuvallista ilotulitusta, että runo olisi voinut mennä todestakin. Rytmillisesti runo virtasi ammattilaisen ottein, mutta ristiriitaiset ja ylitsepursuavat kielikuvat oli poimittu kuulemma rakkauskirjegeneraattorista ja kielitoimiston sanageneraattorista. Tämä oli kekseliäs ohjelmaidea, joka muistutti edellisvuosien suomennos-slamia, jossa kaksi kääntäjää on etukäteen suomentanut saman tekstin ja perustelee sanavalintojaan. Suomennos-slamia en tänä vuonna ohjelmasta bongannut, mutta tämä “huonojen” tekstien analysointi oli hauska uutuus sen tilalle.

Perjantaina kuuntelin myös keskustelun äänikirjoista. Bookbeatin Sari Forsström haastatteli esikoiskirjailija Hanna Brotherusta, tietokirjailija Oskari Saarta ja äänikirjojen lukija Toni Kamulaa siitä, miksi äänikirjat heidän mielestään vetoavat tunteisiin. Brotherus lukee romaaninsa Ainoa kotini äänikirjaversion itse, mikä varmasti omakohtaisessa tarinassa lisää koskettavuutta. Itse olen tämän kirjan kohdalla törmännyt myös siihen, ettei kirjan kuunnellut ole tajunnut kyseessä olevan fiktiivinen romaani vaan on kuunnellut sitä kuin omaelämäkertaa. Autofiktiossa näin voi helposti käydä muutenkin, mutta kirjailija itse lukijana varmasti lisää hämmennystä. Brotherus kertoi lukemisen olleen hänelle luonteva valinta, mutta itse äänitysprosessi oli ollut haastava. Äänityskopissa kun pitää olla mahdollisimman paikallaan, keholliseen ilmaisuun tottuneelle se voi tuntua rajoittavalta. Toni Kamula on äänikirjojen ammattilukijana saanut kököttää kopissa yllin kyllin, varsinkin lukiessaan Miki Liukkosen Elämä: esipuhe -romaanin. Sen pituus on huimat 53t 16min. Kamula sanoi olevansa lukijana teoksen palveluksessa ja nauttii itse erilaisten kirjojen lukemisesta, kunhan ne ovat laadukasta kirjallisuutta. Aki Hintsasta kaksi suosittua teosta kirjoittanut Oskari Saari kertoi saavansa äänikirjoista erilaista palautetta kuin painetuista kirjoista. Hänen kirjojaan on kuunneltu esimerkiksi lenkkeillessä, jolloin niiden äärellä on herkistytty ehkä eri tavalla. Muutkin olivat sitä mieltä, että äänikirjat voivat saada aikaan erilaisia tunne-elämyksiä johtuen siitä, että niitä kuunnellaan usein samalla kun tehdään jotain muuta, ne ikään kuin koetaan kehollisemmin. Tämä on varmasti totta!

Tilaa kirjoittamiselle

Perjantaina kuuntelin Töölö-lavalla useamman keskustelun, joista erityisesti kaksi muodosti kiinnostavan temaattisen kokonaisuuden. Ina Westman haastatteli Suvi Ratista tietokirjasta Omat huoneet, joka esittelee Virginia Woolfin innoittamana vuosisadan takaisten kirjailijanaisten kirjoitusolosuhteita. Missä suomalaiset kirjailijanaiset tekivät työtään sata vuotta sitten? Mistä ja milloin he löysivät mahdollisuuden ja keskittymisrauhan kirjoittamiseen? Esimerkiksi makuukammarin nurkasta, hermoparantoloista, hotellihuoneista tai Maria Jotunin tapauksessa kotoa kesäisin, kun muu perhe vietti lomaa mökillä. Omat huoneet on kiinnostava ja ulkoasultaankin kaunis kirja, joka osuu hyvin myös tähän pakotettuun etätyöaikaan, kun moni on joutunut etsimään omaa keskittymisen tilaa.

Ahdasta ei ainakaan ole ollut Eeva Joenpellon kirjailijakodissa, jossa asuneet kirjailijat kokoontuivat kertomaan kokemuksistaan. Eeva Joenpelto testamenttasi Sammatissa sijaitsevan kotitalonsa WSOY:n kirjallisuussäätiölle annettavaksi pitkää proosaa kirjoittavan kirjailijan käyttöön aina kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Silja Koivisto haastatteli neljää Vares-Kantolassa asunutta kirjailijaa: Tuomas Kyröä, Aki Ollikaista, Maritta Lintusta ja Marianna Kurttoa. Heidän lisäkseen Vares-Kantolassa ovat asuneet ja työskennelleet Mikko Rimminen ja Katja Kettu ja tänä syksynä taloon muutti Tittamari Marttinen. Paikalla olleet kirjailijat kertoivat millaista oli muuttaa maalle pienelle paikkakunnalle Sammattiin ja miten Eevan talo vaikutti omaan kirjoittamiseen.

Maalle muuttoon suhtauduttiin eri tavalla riippuen perspektiivistä. Aki Ollikainen muutti perheineen Kolarista ja Sammatti tuntui heidän näkökulmastaan Helsingin esikaupunkialueelta. Stadilaisella Marianna Kurtolla oli enemmän totuttelemista maaseutuelämään ja hänen piti opetella monia käytännön asioita lumenluonnista lähtien. Kaikkia heitä yhdisti kuitenkin yksi asia: hiiret. Saimme kuulla hiirtenmetsästystarinoita. Maritta Lintusen mies oli laskenut loukuttaneensa 89 hiirtä, Tuomas Kyrö oli jahdannut hiirtä hiilihangolla valmistautuessaan Finlandia-juhliin ja hiiret olivat syöneet Aki Ollikaisen vaimon spagettiveistoksen. Viimeisin asukas Marianna Kurtto oli viimein hankkinut ultraäänikarkottimen ja hiiret olivat hyppineet viimeiset hyppynsä keittiön pöydällä.

Kaikki kirjailijat mainitsivat talon kirjastohuoneen myyttisenä paikkana ja jokainen oli myös sijoittanut oman työtilansa sinne. Tosin keskittymistä saattoi häiritä houkutus tutkia Eevan kirjahyllyn aarteita, etenkin kirjojen omistuskirjoituksia. Vähän oli tunnettu paineitakin siitä, että yhtäkkiä ollaan suurena taiteilijana isossa kartanossa, mutta alkuhämmennyksen jälkeen arki alkoi sujua ja kirjoittaminen vei mennessään. Eevan henki tuntui koskettaneen kaikkia omalla tavallaan, Ollikaisen lapset olivat alkaneet myös puhua Eevasta kuin sukulaistädistä. Jokaiselle aika kirjailijakodissa oli tärkeä ja mieleenpainuva kokemus. Nyt harmittaa entisestään, etten kesällä päässyt mukaan kirjabloggaajien vierailulle Vares-Kantolaan. Toivottavasti joskus vielä koittaa uusi mahdollisuus vierailuun.

Kirjailijakohtaamisia

Storytelin uudella Töölönlahti-lavalla Petri Tamminen ja Antti Rönkä istuivat vastatusten äänityskoppiin ja kertoivat uudesta podcast-sarjastaan Haluan että ymmärrät, joka alkaa Storytelissa isänpäiväviikonloppuna. Keskustelusarjassa isä ja poika keskustelevat erilaisista heille tärkeistä teemoista ja yrittävät ymmärtää paremmin toinen toisiaan. Miten hieno ja esimerkillinen tavoite! Minä aion ehdottomasti kuunnella näiden fanittamieni kirjailijoiden rehellistä dialogia. Fanityttönä uskaltauduin nappaamaan myös kuvan tästä sympaattisesta isä-poikakaksikosta.

Lauantain kohokohta oli tietysti tapaaminen italialaisen Paolo Giordanon kanssa, joka oli yksi harvoista paikan päälle saapuneista ulkomaan vieraista. Tämä olikin Giordanolle ensimmäinen promomatka uuden kirjan tiimoilta koronaepidemian alkamisen jälkeen. Olen lukenut häneltä koronapandemian alkumetrejä käsittelevän esseeteoksen Tartunnan jälkeen (Aula & Co 2020), joka oli ensimmäinen koronaa käsittelevä kirja. Nyt Giordano oli kuitenkin puhumassa romaanistaan Jopa taivas on meidän, joka sijoittuu Etelä-Italiaan Apuliaan ja kertoo sekin omanlaisestaan epidemiasta. Siellä oliivipuut kuolevat sairauteen, jonka ihmiset ovat tuoneet epähuomiossa koristekahvipensaiden mukana. Torinosta kotoisin oleva Giordano on toiselta ammatiltaan teoreettisen fyysikan tohtori ja kertoi miten Italiassa, niin kuin muuallakin maailmassa, on viime vuosien aikana lisääntynyt tieteenvastainen retoriikka ja poliittinen suuntaus, joka vähättelee tieteen merkitystä. Se on vaikuttanut vahingollisesti niin koronaepidemian käsittelyyn kuin esimerkiksi ilmastonmuutostoimiin. Tähän maastoon myös romaanin henkilöt yrittävät rakentaa omia uskomusmaaperiään. Romaani kertoo ihmisen tarpeesta uskoa johonkin ja siitä miten hyvistäkin tarkoitusperistä lähtevät ideologiat voivat muodostua vaaralliseksi fanatismiksi.

Kustantaja Aula & Co:n järjestämä bloggaaja- ja pressitilaisuus alkoi jo yhdeksältä, mutta ilahduttavan moni oli jaksanut herätä aikaisin ja saapua paikalle. Giordanon lisäksi tilaisuudessa oli paikalla kotimainen dekkaristi Tuire Malmstedt, joka esitteli sarjan aloittavaa dekkariaan Lasitarha. Hän on halunnut kirjassaan tutkia sitä, mitä ihmisessä tapahtuu, kun pahin mahdollinen asia osuu kohdalle. Tässä se on lapsen katoaminen. Menetys on kirjassa läsnä myös muilla tavoin, päähenkilö menettää kuulonsa ja myös muistisairautta käsitellään. Näistä kirjailijalla oli myös omakohtaisia kokemuksia. Kiinnostavia kirjoja ja kirjailijoita molemmat, palaan heidän teoksiinsa blogissa tarkemmin, kun olen ehtinyt ne lukea.

Giordanoa kuuntelin vielä myöhemmin Akateemisen kirjakaupan lavalla, jossa häntä haastatteli italiaksi kirjan suomentaja Leena Taavitsainen-Petäjä. Valitettavasti haastattelusta oli vaikea saada selvää huonon äänentoiston vuoksi, mutta onnistuin ainakin nappaamaan hymykuvan muuten niin totisesta Giordanosta.

Kirjaostoksia

Minulla ei ole tapana kahmia messuilta valtavia kirjapinoja tai joululahjaostoksia, yleensä teen muutaman täsmähankinnan. Niin tänäkin vuonna. Vaikka kotimaisilla messuilla oltiinkin, täytyy häpeäkseni myöntää, että ostin itselleni vain englanninkielisiä kirjoja. Elizabeth Stroutin uusi romaani Oh William! ilmestyi juuri viime viikolla ja sitä olen kovasti odottanut. Ilokseni löysin sen Akateemisen osastolta. Rosebudilta taas ostin kokoelmiini Iris Murdochin romaanin A Fairly Honourable Defeat.

Olin ottanut myös tehtäväkseni löytää lukemista 12-vuotiaalle pojalleni, jonka lukijaprofiili on hieman haastava. Hän ei syty nykypäivän lastenkirjallisuudesta, jossa tarjolla on valtavasti fantasiaa ja erityisesti pojille joko humoristisia tai urheiluteemaisia kirjoja. Hän kaipasi nyt jotain menneen ajan seikkailua, joten suuntasin antikvariaattiosastoille. Siellä eräs mahtavan avulias kauppias käytti puoli tuntia aikaa keksiäkseen sopivia kirjoja, joissa olisi historiaa, seikkailua, aarteenetsintää, vieraita maita ja sopivasti vauhtia ja jännitystä. Erityisesti Tammen Poikien sarja 50-luvulta herätti pojan kiinnostuksen ja hän lähetti minut lauantaina metsästämään niitä lisää. Jospa näillä menneen ajan helmillä saisi lukukipinän syttymään.

Seuraa Kirjaluotsia

#kirjamessut Helsingin Kirjamessut 2021