menu Menu
Aeham Ahmad: The Pianist of Yarmouk
Ahmad Aeham, Elämäkerta, Penguin Books, Syyria 22/05/2019 2 kommenttia
Richard Powers: The Overstory Edellinen Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat: Kim Wallin tarina Seuraava

It begins with music. I must have been about two years old.

My bed was by a window; the sun was shining in. I remember my father lying next to me, playing the violin, his eyes hidden behind black glasses. The scroll of the violin was pressed against the mattress; the instrument’s lower body was wedged under his chin. The violin bow came towards me, then swept back again. A sweet scent wafted through the room – there was a jasmine tree underneath the window. Pigeons were cooing in the birdcages outside as I listened with rapt attention to my father’s music. I felt snug and happy.

Aeham Ahmad: The Pianist of Yarmouk

En voi lakata ajattelemasta tätä kirjaa, Syyrian palestiinalaisen Aeham Ahmadin, hänen perheensä ja ystäviensä tarinaa, Syyrian toivotonta tilannetta ja musiikin voimaa. En voi lakata katsomasta Ahmadista löytyviä lukuisia YouTube-videoita ja kuuntelemasta hänen surua, tuskaa ja kauneutta tihkuvia laulujaan. Video keskellä Jarmukin raunioita pianoa soittavasta miehestä on pysäyttävä. Tuosta tilanteesta otettu kuva teki Ahmadista ja Jarmukin pakolaisleirin ahdingosta uutisen maailmalla. Omaelämäkerrassaan The Pianist of Yarmouk Aeham Ahmad haluaa kertoa tarinansa tuon kuvan ympäriltä. Mitä tapahtui ennen ja mitä tuli jälkeen.

Aeham Ahmad syntyi vuonna 1988 Damaskoksessa ja asui vuoteen 2015 asti perheensä kanssa Jarmukin epävirallisella pakolaisleirillä, jonne hänen isoisänsä oli asettunut paettuaan Palestiinasta vuonna 1948. Varsinaisesta leiristä Jarmukin kohdalla ei voi puhua, vaan kyse on Damaskoksen kaupunginosasta, jossa palestiinalaisväestö sai asua ja elää lähes yhtäläisin oikeuksin Syyrian kansalaisten kanssa. Jarmukin leirillä olot olivat huomattavasti paremmat kuin muilla Syyrian palestiinalaisalueilla. Jarmukissa asui parhaimmillaan noin 150 000 ihmistä ja yli 200 hehtaarin kokoisella alueella oli useita kouluja, moskeijoita ja terveysasemia. Kaikki muuttui Syyrian sisällissodan johdosta ja Jarmukista tuli useiden aseellisten ryhmittymien taistelutanner. Vuonna 2012 Syyrian hallituksen joukot piirittivät Jarmukin ja katkaisivat alueen sähkön-, veden- ja ruoanjakelun. Ihmiset nääntyivät nälkään ja sairauksiin ja elivät jatkuvien pommitusten ja tarkka-ampujien pelossa. Tilanne kärjistyi entisestään Isisin joukkojen vallattua alueen 2015, mikä sai monet liittymään Eurooppaan yrittävien pakolaisten joukkoon. Siihen joukkoon liittyi lopulta myös Aeham Ahmed, Jarmukin pianisti, joka oli musiikillaan tuonut toivoa alueen ihmisille.

Kirjassaan Aeham kuvaa eloisasti Jarmukissa vietettyä lapsuuttaan ja puhuu lämpimästi vanhemmistaan, joista etenkin isällä on ollut suuri vaikutus pojan elämässä. Lapsena sokeutunut isä oli taitava viulisti ja opasti poikansa sitkeästi musiikin pariin. Isä näki valtavasti vaivaa saadakseen pojalle tarvittavat soittimet ja musiikkitunnit. Pianon virittäminen oli niin kallista, että isä päätti opetella homman itse. Sokean pianonvirittäjän maine kiiri ja Aeham sai pian avustaa isäänsä virityskeikoilla. Myöhemmin isä ja poika perustivat kotikulmilleen musiikkiliikkeen, jossa he myivät soittimia ja valmistivat laadukkaita arabialaisia ud-kielisoittimia. Isä oli nimittäin sokeudestaan huolimatta myös taitava puuseppä!

Isän unelma oli, että Aehamista tulee klassinen konserttipianisti. Ahmad opiskeli arvostetuissa musiikkikouluissa, mutta tunsi niissä usein olonsa ulkopuoliseksi ja syrjityksi taustansa vuoksi. Pahimpina teinivuosina hän oli monesti vähällä jättää koko homman, mutta isän sitkeä kannustus sai hänet lopulta rakastumaan musiikkiin. Unelma konserttipianistin urasta tosin valui verenä viemäriin, kun Ahmad sisällissodan puhjettua haavottui sirpaleesta käteensä. Käden kursi kokoon puuseppä, sillä kaikki lääkärit olivat siinä vaiheessa paenneet alueelta. Onneksi käsi parantui sen verran, että Aeham pystyi jatkamaan soittamista ja löysi toisenlaisen tarkoituksen ja suunnan musiikilleen.

Ahmad kuvaa vaikuttavasti sitä mielettömyyttä, jonka sota toi mukanaan tunkeutuessaan Jarmukin pakolaisten elämään. Jarmukilaiset ovat kuin kiehuvaan veteen pudotettuja sammakoita, heräävät painajaiseen vasta kun on liian myöhäistä paeta. Yhtäkkiä pelosta, tuhosta, nälästä ja kuolemasta tulee normaalia. Aeham oli juuri mennyt naimisiin ja saanut esikoispojan, kun sisällissota alkoi. Hän kertoo perheensä selviytymiskeinoista, siitä miten he elivät pelkällä kanelivedellä, apilalla ja punaisilla linsseillä ja jonottivat satunnaisia avustuspaketteja peläten tarkka-ampujia. Hallituksen tarkastuspisteitä oli myös varottava. Milloin tahansa nuori mies saatettiin pidättää epäiltynä kapinallisryhmään kuulumisesta. Yleensä kuulusteluihin vietyjä ei nähty enää koskaan. Niin kävi myös Aehamin veljelle.

Kaiken hävityksen keskellä Ahmadille syntyi idea. Hän itse oli saanut hetkellistä helpotusta uppoutumalla musiikkiin ja hän halusi tarjota samaa pakokeinoa myös muille. Ystäviensä avustuksella hän raahasi vihanneskärryyn lastatun pianonsa keskelle pommitettuja katuja ja alkoi soittaa ja laulaa. Hän säesti miesten lauluryhmää ja esiintyi heidän kanssaan. Hän sai myös ihmiset kirjoittamaan runoja sodan vääristämästä elämästä Jarmukissa ja sävelsi niistä koskettavia ja tuskaa ilmentäviä lauluja. Hän halusi myös auttaa alueen lapsia ja otti heitä mukaan laulamaan kanssaan. Tätä päätöstä hän kuitenkin katui myöhemmin, kun yksi lapsista kuoli tarkka-ampujan luodista hänen pianonsa viereen. Netissä jaetut videot Jarmukin pianistin esiintymisistä olivat tehneet hänestä tunnetun ympäri maailman, mikä altisti hänet myös entistä suurempaan vaaraan. Kun Isis otti vallan Jarmukissa vuonna 2015, soittamisesta ja laulamisesta tuli entistäkin uhkarohkeampaa. Lopulta Isis-sotilaat polttivat Ahmadin pianon hänen silmiensä edessä ja päätös vahvistui: hänen oli yritettävä paeta.

Kirjan loppupuoli kuvaa Ahmadin vaarallista pakomatkaa Syyriasta Eurooppaan. Ensin hän yrittää paeta vaimonsa Tahanin ja kahden pienen lapsensa kanssa (nuoremman lapsen syntymä keskellä piiritystä on myös kammottava episodi). Ahmad on maksanut suuren summan salakuljettajille, mutta jotain menee pieleen ja heidät vangitaan. Perheen viruminen päivien ajan epäinhimillisissä vankilaoloissa kahden pienen lapsen kanssa on yksi kirjan rankimpia jaksoja. Ihmeen kaupalla heidät vapautetaan ja silloin Aeham päättää, että hänen on tehtävä toinen pakoyritys yksin. Matka on liian vaarallinen vaimolle ja lapsille. Hän menisi edeltä etsimään perheelle turvallisen paikan ja keksisi turvallisemman keinon saada vaimo ja lapset luokseen. Aehamin matka Eurooppaan kulkee Syyriasta Turkkiin, Välimeren yli huteralla kumiveneellä Kreikkaan, Balkanin maiden halki Itävaltaan ja lopulta Saksaan. Juuri niitä samoja reittejä, joita pakolaisvirrat vuonna 2015 kulkivat aina Suomen perukoille asti. Osa Ahmadin matkasta löytyy myös videona, sillä BBC:n toimittaja oli onnistunut antamaan hänelle Turkissa videokameran. Jarmukin pianistia osattiin odottaa.

Aeham Ahmad päätyi Saksaan, sillä sieltä hän oli saanut maailmalla levinneiden videoidensa perusteella avuntarjouksia jo ollessaan vielä Syyriassa. Hän painottaakin kirjassaan, että on paljosta velkaa monille saksalaisille, jotka ovat auttaneet häntä pyyteettömästi. Alkuajat Saksassa olivat kuitenkin sitä samaa hämmennystä ja turhautumista, jonka kaikki turvapaikanhakijat joutuivat käymään läpi: majoitettuna vieri vieressä koulun jumppasalissa, kieliummikkona vieraan kulttuurin keskellä, ei lupaa työskennellä eikä mahdollisuutta edes yrittää perheenyhdistämistä ennen kuin turvapaikkahakemus on käsitelty ja hyväksytty. Pianistin tarina kuitenkin tunnettiin Saksassa ja hämmentynyttä Ahmadia alettiin pyytää esiintymään konsertteihin ympäri Saksan. Hän jopa esiintyi suuressa hyväntekeväisyyskonsertissa Saksan tunnetuimpien muusikoiden rinnalla. Lopulta hänelle myönnettiin turvapaikka ja hänen onnistui saada vaimonsa ja lapsensa Saksaan. Perhe asuu Wiesbadenissa ja Aeham konsertoi lähes päivittäin ympäri Eurooppaa. Myös Ahmadin vanhemmat ovat päässeet turvaan Saksaan.

Syyrian sota on lopuillaan, mutta turvalliseksi maata ei voi sanoa. Syyrian hallinnon harjoittama kidutus jatkuu yhä edelleen, siitä kertoo mm. tämä tuore Helsingin Sanomien uutinen. Aeham Ahmadin kirja on omistettu Syyrian vankiloihin kadonneille ja kidutukseen kuolleille, kuten hänen veljelleen Alaalle ja hänen ystävälleen Niraz Saeidille, joka otti kuuluisan kuvan Jarmukin pianistista. Ahmadin kirja antaa myös vastauksen sille, miksi pakolaisten joukossa on niin paljon nuoria miehiä ja miksi nuorten miesten palauttaminen Syyriaan on niin vaarallista. Ahmad puhuu myös siitä, miltä tuntuu olla pakolainen ja tuntea syyllisyyttä siitä, että on elossa ja turvassa, kun niin moni ei ole. Ahmad tuntee erityisesti pettäneensä Jarmukin lapset, joiden kanssa oli aina luvannut laulaa kaduilla. Toivottavasti Ahmadin koskettava ja silmiä avaava tarina saadaan joskus myös suomeksi. Se on upea todiste musiikin toivoa antavasta ja ihmisiä yli kulttuurirajojen yhdistävästä voimasta. Ahmad muuten kertoo kirjassaan rakastuneensa Sibeliuksen musiikkiin. Hän soitti Sibeliusta myös pääsykokeissa hakiessaan Damaskoksen konservatorioon. Musiikki ei tunne rajoja!

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48 – Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä

Aeham Ahmad: The Pianist of Yarmouk
Penguin Books 2019
Äänikirjan lukija: Nezar Alderazi
Kuunneltu Storytelista

Aeham Ahmad: The Pianist of Yarmouk
Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaaste

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

#elämäkertakaikkiaan Aeham Ahmad helmethaaste musiikki pakolaisuus sota Syyria The Pianist of Yarmouk


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Kiitos upeasta arviosta! Minulla on nyt 2 viikon ilmainen Storytel-jakso, ja tämäkin pitäisi nyt sitten ehtiä kuulemaan…ehkä hankin kirjan painettuna ja luen ajan kanssa. Itseäni kiinnostaa kovasti varsinkin muslimikulttuurien suhde esittäviin taiteisiin, ja tämä kirja tarjoaa varmasti valtavasti näkökulmia aiheeseen. Ja kun noita turvapaikkaa hakeneita muusikkoja asuu täällä lähelläkin, niin kirja on enemmän kuin ajankohtainen.

    1. Mahtavaa Anu, että kiinnostuit tästä kirjasta! Äänikirjaa kyllä suosittelen lämpimästi siitäkin syystä, että lukujen välissä on Ahmadin soittoa 🙂

keyboard_arrow_up