Survival, true survival of the body and soul, requires creativity, freedom of thought, collaboration. You might have time and I might have land. You might have ideas and I might have strength. You might have a tomato and I might have a knife. We need each other. We need to say: I honor the things that you respect and I value the things you cherish. I am not better than you. You are not better than me. Nobody is better than anybody else. Nobody is who you think they are at first glance. We need to see beyond the projections we cast onto each other. Each of us is so much grander, more nuanced, and more extraordinary than anybody thinks, including ourselves.

Clemantine Wamariya & Elizabeth Weil: The Girl Who Smiled Beads

The Girl Who Smiled Beads alkaa tilanteesta, jossa Clemantine Wamariya ja hänen siskonsa Claire ovat vieraana Oprah show’n yleisössä. Clemantine on osallistunut Oprahin kirjoituskilpailuun ja voittanut paikan yleisössä holokaustia käsittelevään jaksoon. Kun Oprah alkaa kysellä Clemantinen ja hänen siskonsa kokemuksista Ruandan kansanmurhasta ja monta vuotta kestäneestä pakolaisajasta, Clemantine ei voi aavistaa mitä tuleman pitää. On vuorossa todellinen “Oprah Moment”. Clemantine kertoo, etteivät he ole nähneet vanhempiaan ja muita elossa olevia sisaruksiaan kahteentoista vuoteen. He ovat hiljattain vasta kuulleet heidän olevan elossa ja puhuneet joitakin kertoja puhelimessa, mutta rahaa ja mahdollisuutta matkustamiseen ei ole ollut. Ensin Oprah ilmoittaa, että hänellä on tytöille kirje heidän vanhemmiltaan. Hämmentyneet tytöt pyydetään lavalle sitä vastaanottamaan ja Clemantinen avatessa kirjettä kädet täristen Oprah ilmoittaakin, että vanhemmat ja sisarukset ovat paikalla studiossa. Yhtäkkiä takana oleva ovi aukeaa ja perhe on jälleen yhdessä. Clemantinen jalat pettävät ja hänen äitinsä on nostettava hänet ylös halaukseen. Kyyneleet valuvat sekä lavalla että yleisössä.

Tästä kaikesta tulee hämmentynyt olo. En voi sille mitään, mutta minäkin klikkaan itseni YouTubeen todistamaan tätä kohtausta, jossa ihmisten henkilökohtaisesta tragediasta tehdään sentimentaalista viihdettä. En voi kieltää, etteikö perheen jälleennäkeminen saisi omiakin kyynelhanoja aukeamaan. Mietin, haluanko jatkaa kirjaa pidemmälle. Päätän kuitenkin jatkaa ja hyvä niin. Pian käy ilmi, että yksi syy tämän kirjan olemassaoloon on juurikin käsitellä sitä, miltä Clemantinesta tuntuu kaiken kokemansa jälkeen olla “kansanmurhaprinsessa” ja “Oprah Girl”. Clemantine myös kertoo avoimesti, miten on käyttänyt tätä julkisuutta hyväkseen päästäkseen eteenpäin elämässään ja nykyisen ihmisoikeustyönsä moottorina. Varmasti tämä kirja on ennenkaikkea toiminut terapiana Clemantinelle järkyttävien kokemusten käsittelyssä.

The Girl Who Smiled Beans tuo mieleen Ruandan naapurimaahan Burundiin sijoittuvan romaanin Pienen pieni maa, joka perustuu sen kirjoittajan Gaël Fayen omiin lapsuuden kokemuksiin. Samainen hutujen ja tutsien välinen sisällissota riehui myös Burundissa. Burundi oli myös Clemantinen ja Clairen ensimmäinen pysähdyspaikka seitsemän vuotta kestäneellä pakomatkalla. Clemantine oli viettänyt arkisen onnellista lapsuutta Ruandan pääkaupungissa Kigalissa, kun hänen ollessaan 6-vuotias vanhemmat alkavat puhua kuiskaten, tuttuja alkaa kadota ja ulkoa kuulua jatkuvaa pauketta, jota veli selittää ukkoseksi. Vanhemmat lähettävät tytöt mummon luo maalle. Yhtenä päivänä oveen koputetaan ja mummo käskee tyttöjä pakenemaan takaovesta ja juoksemaan niin kauas kuin mahdollista. Siitä alkaa kuusi vuotta kestänyt pakolaismatka seitsemän Afrikan maan kautta lopulta Yhdysvaltoihin.

Sota, kuolema, julmuudet, nälkä ja epätoivo seuraavat tyttöjä maasta ja pakolaisleiristä toiseen, mutta saavat he kohdata myös odottamatonta hyvyyttä. Sisällisotaa paenneelle vieraan apuun voi kuitenkin olla vaikea luottaa. Clemantinea yhdeksän vuotta vanhempi Claire osoittaa sisua ja harvinaislaatuista yritteliäisyyttä keksien aina uusia tapoja hankkia rahaa ja ruokaa. Hän myös pitää huolen siitä, etteivät he lepää laakereillaan tai vaivu epätoivoon: jossain on oltava paikka, jossa asiat ovat paremmin. Yhtenä selviytymiskeinona Claire lupautuu naimisiin zairelaisen avustustyöntekijän kanssa. Alkuun liitto tuo turvaa, mutta pian sota ulottuu myös Zaireen (nykyinen Kongo) ja mieskin osoittautuu petolliseksi ja väkivaltaiseksi. On siis jatkettava pakoa, mutta nyt huolehdittavana on myös Clairen lapsi ja pian toinenkin. Clemantine toimii siskonsa lasten varaäitinä, vaikka on itsekin vielä lapsi. Clemantine kamppailee selviytymisestään raivokkaasti eikä raivo laannu Yhdysvalloissakaan, jonne siskokset pääsevät aloittamaan uutta elämää, kun Clemantine on 12-vuotias.

Kirja vuorottelee Afrikan ja Yhdysvaltain välillä. Epäkronologinen kerronta alleviivaa kuilua näiden kahden todellisuuden välillä. Clemantine on kiitollinen kasvattiäidilleen, rouva Thomasille, joka huolehtii tytön kaikista tarpeista ja tarjoaa rauhallisen ympäristön toipua. Thomasin avustuksella Clemantine alkaa pärjätä koulussa, innostuu cheerleadingista ja pyrkii ja pääsee lopulta Yalen yliopistoon. Eräänlainen tuhkimotarina siis. Mutta Clemantinen pinnan alla kuohuu. Joka paikassa hän on muiden silmissä se kansanmurhasta selvinnyt, urhea selviytyjä, esimerkillinen pakolainen, mutta sisimmässään hän haluaisi vain tulla nähdyksi omana itsenään ja kuulua joukkoon. Hän ei koe yhteyttä edes afroamerikkalaisiin, joilla on aivan erilainen historian painolasti kannettavanaan kuin hänellä. Voisi ajatella, että Oprahin avustuksella saatu yhteys vanhempiin toisi helpotuksen tunnetta, mutta niin ei ole. Sota ja erossa vietetty aika on avannut tyttöjen ja vanhempien väliin kuilun, jota on mahdoton ylittää. Vanhemmat muuttavat myös Chicagoon, mutta henkinen läheisyys ei enää palaa. Siskon kanssa ei ole sen helpompaa, vaikka hän onkin ainoa joka todella tietää mistä kaikesta on selvitty. Perhe on revitty rikki.

Clemantine on kirjoittanut kirjan yhdessä toimittaja Elizabeth Weilin kanssa ja äänikirjan lukee koskettavasti palkittu ääninäyttelijä Robin Miles. Äänikirjan lopussa odottaa mukava yllätys, kun Clemantine itse puhuu kuulijoilleen. Kuuntelin Clemantinen välitöntä jutustelua pala kurkussa. Häntä kuunnellessa vahvistuu ajatus siitä, että tämä kirja on tärkeä ennen kaikkea hänelle itselleen mutta myös kaikille, jotka haluavat ymmärtää paremmin niitä ihmisiä, jotka joutuvat syystä tai toisesta jättämään kotinsa, eroamaan perheistään ja turvautumaan vieraiden myötätuntoon selviytyäkseen. The Girl Who Smiled Beads on koskettava, ajatuksia herättävä ja empatiaa kasvattava kirja. Se on myös osoitus tarinoiden voimasta. Kirjan nimi tulee ruandalaisesta kansansadusta, jota Clemantinen hoitaja aina kertoi hänelle silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Tarina helmiä hymyilevästä tytöstä on antanut Clemantinelle rohkaisua ja uskoa siihen, että hän voi olla se tyttö, joka on aina turvassa, askeleen edellä ja saa maailman valaistua pelkällä hymyllä.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10 – Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja.

Clemantine Wamariya & Elizabeth Weil: The Girl Who Smiled Beads: A Story of War and What Comes After
Random House Audio 2018
Äänikirjan lukija: Robin Miles
Kuunneltu Storytelista

#elämäkertakaikkiaan Clemantine Wamariya helmethaaste pakolaisuus Ruanda sisällissota The Girl Who Smiled Beads