Iltapäivärukouksessa me käytettiin pyyhkeitä rukousmattoina, ja kun kumarruin polvilleni, tunsin Jumalan kädenjäljet kallion rosoisessa pinnassa ja tuulen ja aaltojen pauhussa. Ja kun me edelleen oltiin polvillaan, äiti kääntyi katsomaan minua. Otti huivin päästään ja antoi tuulen lennättää hiukset kasvoille, ja sillä hetkellä se näytti ikivanhalta ja ajattomalta kuin kallio, jolla me istuttiin, ja minusta tuntui etten tuntenut sitä ollenkaan.

“Mitä ikinä tapahtuukaan, haluan että muistat yhden asian”, äiti sanoi. Sen taakse oli kasautunut kerroksittain tummansinisiä ja mustia sadepilviä, ja meidän välissä oli jotain mikä liittyi Jumalaan mutta myös siihen, että me oltiin kaksi ihmistä siinä hetkessä, siinä historian vaiheessa, kaksi muslimia Ruotsissa seitsemäntoista vuotta Hondoon tehdyn terrori-iskun jälkeen, ja se ojensi kätensä ja kosketti poskeani ja tuuli yltyi ja äidin hymy pelotti minua. “Muista”, se sanoi. “Me olemme rakkausruno.”

Johannes Anyurun August-palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin on kiivaana koliseva ja mielen sopukoita kiehtovasti kieputteleva romaani. Romaani maalaa ravistelevan kuvan tulevaisuuden ruotsalaisesta yhteiskunnasta, jossa kakkoskansalaisiksi leimatut muslimit pakotetaan mukautumaan valtaväestön kulttuuriin. Jos he eivät allekirjoita kansalaissopimusta ja luovu uskontonsa harjoittamisesta, heidät lähetetään Kaningård-nimiseen ghettoon. Siellä heidät pakotetaan syömään sianlihaa ja osallistumaan “sananvapausvalmentajien” koulutuksiin, jossa heitä käännytetään länsimaiseen ajatteluun ja arvoihin. Tottelemattomuudesta joutuu yhä suljetummille vyöhykkeille ja lopulta eliminoiduksi hermomyrkyllä. Tämä karmiva kehityskulku on eskaloitunut yhden terrori-iskun seurauksena. Tällaisen vaihtoehtoisen todellisuuden esittelee tuohon terrori-iskuun osallistunut tyttö, joka väittää tulleensa tulevaisuudesta estämään tuota karmivaa tulevaisuuskuvaa toteutumasta.

Romaani alkaa suoraan kuumottavasta terrori-iskusta. Sarjakuvaliikkeessä haastatellaan islamia halventavista piirroksista tunnettua taiteilijaa kun kolme terroristia vetää aseensa esiin. Tilannetta seurataan iskuun osallistuvan nuoren naisen silmin. Hänen tehtävänään on striimata tapahtumia livenä nettiin. Juuri kun pilapiirtäjän kurkkua ollaan viiltämässä auki, tyttö kokee vahvan déjà vu -tunteen. Hän on nähnyt parhaillaan kuvaamansa videon ennenkin. Paria vuotta myöhemmin hän kertoo tarinaansa kirjailijalle oikeuspsykiatrisessa sairaalassa, Tundrassa, jossa häntä hoidetaan skitsofrenian vuoksi. Tytön sanotaan olevan belgialaissyntyinen Annika, jota on kidutettu Jordanian aavikolla sijaitsevassa Al-Miiman vankilassa. Tyttö itse väittää olevansa joku ihan muu ja tulevansa vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta viidentoista vuoden takaa. Kirjailija, Ruotsissa syntynyt muslimi, ei tiedä mitä ajatella  Tundra-tytön häiritsevästä tarinasta. Onko se kokonaan sairaan mielen tuottamaa kuvitelmaa vai onko siinä ripaus totuutta, jota on vain mahdotonta käsittää? Ja miksi tyttö haluaa antaa kirjoittamansa muistiinpanot juuri hänelle?

Anyuru on punonut monitasoisen ja otteessaan pitävän tarinan, joka on yhtä aikaa täyttä dystopiaa ja samalla täysin tätä päivää. Vaikka kirjan maalaama tulevaisuudenkuva on radikaali, se ei valitettavasti tunnu yhtään mahdottomalta tai niin kaukaiseltakaan skenaariolta. Monet kirjassa kuvatut asiat ovat totta jo nyt. Erityisen hyvin Anyuru onnistuu kuvaamaan niitä tuntemuksia, joita varsinkin toisen polven maahanmuuttajat kohtaavat arjessaan. Sitä tunnetta kun sinua ei hyväksytä sen maan kansalaiseksi, jossa olet syntynyt, sen ainoan maan jonka olet koskaan tuntenut. Kun sinun käsketään painua sinne mistä olet tullutkin, mutta et tiedä mikä se paikka on. Sitä tunnetta ettet kuulu mihinkään. Se on myös tunne, joka johtaa helposti radikalisoitumiseen. Radikalisoitumista ja erityisesti Daeshin eli Isisin värväyspropagandaa kuvataan tässä romaanissa samaan tapaan kuin Kamila Shamsien romaanissa Home Fire. Shamsien romaani ilmestyy syksyllä suomennettuna.

Anyuru kirjoittaa vangitsevasti ja hallitsee kerronnan rakenteen täydellisesti, säilyttäen oivaltamisen ilon lukijalla loppuun saakka. Myös kirjan kieli vie mukanaan, se on yhtä aikaa kaunista ja rujoa. Tundra-tytön kertomuksissa on läsnä nuorison puhekieli, jonka yani, wallah ja balagan -täytesanat ankkuroivat vahvasti kulttuuriin. He hukkuvat äitiensä kyyneliin on monitulkintainen olematta kuitenkaan liian vaikeasti lähestyttävä. Jälleen niitä kirjoja, jonka lukeminen tekisi heti mieli aloittaa alusta ja yrittää tulkita uuden tiedon valossa. Paljon menee myös ohi. Jäin esimerkiksi pohtimaan miksi Tundra-tyttö näki joka paikassa yöperhosia, jotka tummanpuhuvina koristavat myös kirjan kansikuvaa. Piti sitten ottaa yöperhonen myös tämän juttuni kuvitukseksi.

Johannes Anyuru on yksi tämän vuoden Helsinki Lit -vieraista. Hän keskustelee tänään eli perjantaina 25.5. Savoy-teatterissa Kjell Westön kanssa. Keskustelu on ruotsiksi, joten se tarjoaa samalla erittäin motivoivan tavan petrata kielitaitoa 🙂

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017),
suom. Outi Menna
S&S 2018
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Kirsin Book Club
Kosminen K
Lukuisa
Mitä luimme kerran
Mrs Karlsson lukee
Nannan kirjakimara
Reader, why did I marry him?
Tekstiluola
Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Seuraa Kirjaluotsia:

BLOGLOVIN’
BLOGIT.FI
FACEBOOK
GOODREADS

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.