Kuten blogiani viime aikoina seuranneet ovat huomanneet, olen lukenut peräjälkeen kolme tämän syksyn uutuusromaania, joista jokainen käsittelee läheisen menetystä ja sen aiheuttamaa suruprosessia. Meiju Niskalan esikoisromaani Sata kirjettä kuolleelle äidille kertoo kipeän omakohtaisesti muistisairaan äidin kuolemasta ja sen aiheuttamasta kaiken nielevästä surusta, joka johtaa kirjailijan oman kehon ja mielen murenemiseen. Petri Tamminen taas käsittelee romaanissaan Musta vyö isän kuoleman aiheuttamaa romahdusta ja kuolemanpelkoa. Inka Nousiaisen romaani Mustarastas kertoo näyttelijä Eeva Soivion tarinan veljen traagisesta katoamisesta laivareissulla ja elämästä loputtoman surun kanssa.

Olen mielessäni liittänyt nämä kolme kirjaa yhteen surutrilogiaksi ja haluan palata niihin vielä kerran. Tolstoita mukaillen voisi sanoa, että kun jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, myös suruprosessit ovat omanlaisiaan. Silti Niskalan, Tammisen ja Nousiaisen surukirjoissa on paljon samankaltaisuutta. Joskus käy niin, että kirjat alkavat keskustella keskenään. Haluankin kuvitella, että jossain kirjallisten hahmojen rinnakkaistodellisuudessa nämä kolme surevaa hahmoa löytävät toisistaan lohtua kaiken yksinäisyytensä keskellä. Ehkä he voisivat vaikka käydä tällaisen keskustelun viinilasin ääressä, puhuen hieman toistensa ohi mutta samasta surumerestä ammentaen:

Tytär: “Nietzsche on sanonut: ihminen voi kestää melkein mitä tahansa jos hän vain tietää miksi asia tapahtuu.”

Pikkusisko: “Mitä tapahtui? Pahinta on, ettei tiedä. Kaiken on käynyt läpi moneen kertaan ja jokainen vaihtoehto särkee sydämen.”

Tytär: “Toistan: ihmisen onnellisuuden kokemuksen edellytys on kokemus siitä, että voi hallita elämäänsä edes jossain määrin. Raivoamisen tai murtumisen sijaan pitäisi tutkia, pidättäytyä arvostelemasta, pelkästään ihmetellä. Melkoisia vaatimuksia.”

Poika: “Niin tosissani minä mietin, että harkitsin jopa tasapainoisten ihmisten konsteja: voisin vastustaa kuolemanpelkoani ulkoilemalla ja nukkumalla ja kuuntelemalla musiikkia ja lukemalla. Tasapainoisten ihmisten konstit ovat hirvittävän julmia, umpimielisessä onnellisuudessaan.”

Poika: “Missään ei tunne itseään niin eläväksi kuin hautaustoimiston hiljaisessa huoneessa, jossa ei tapahdu mitään.”

Tytär: “Hautaustoimiston väki kuuluu muuten edelleen suosikkeihini. Haluaisitko pään alle toisen tyynyn, eräs työntekijä kysyi, kun kävin viime viikolla koemakaamassa mahonkista arkkua.”

Poika: “Tilaisuudella ei ollut virallista alkua, pappi vain kulki kaavussaan pitkin keskikäytävää ja ohjaili ihmisiä penkkiin ja selosti samalla hautajaisten kulkua ja puhui jo monista muistakin asioista, kunnes tajusin että tilaisuus oli alkanut.
Papin puheet koskivat Afrikkaa. Muistelin oliko isä koskaan matkaillut Afrikassa, mutta jos olikin, niin papin puhe käsitteli jotakin toista Afrikkaa.
– Aina oli antilooppi takakontissa kun savannilta palattiin, pappi lausui. Hän liikahteli nyt arkun vaiheilla, sähkönsiniset villasukat vilkkuivat valkoisen helman alta.
Katseeni jähmettyi lattialaattojen saumoihin.”

Pikkusisko: “Tuolit ringissä, pöydällä liinan päällä sun valokuva, sen vieressä kynttilä. Seisova ilma. Ja piukeat, ruskeat nahkanojatuolit, joihin äidin veli vaimoineen istahti ja mä ajattelin että ei! Eihän niissä voi istua, ei nyt, ette te. Pappi puhuu kohta, ei niissä tuoleissa surra. Ne on lauantaituolit, niissä katsotaan visailuja, niissä istutaan jouluähkyssä, tulppaanilasissa viski.”

Tytär: “Valitsin hautajaistesi päätöskappaleeksi Kesäillan valssin. Se tanssittiin pareittain ja helmat heiluen. Lopetukset ovat tärkeitä, hyvät lopetukset ovat tärkeitä, pisteet pitävät sanotun kurissa. Isän veli totesi, ettei ole eläessään ollut näin hauskoissa hautajaisissa. Mutta eihän kukaan tosiaan voinut arvata mitä seuraisi.”

Pikkusisko: “Halusin kertoa, että mulla on veli. Mulla on veli Jani mutta sen lisäksi mulla on veli nimeltä Ikuisesti Nuori. Poika jolla meni nauru käsiin ja joka ei voinut mitään sille, että vuodesta toiseen pysyi lintuna. Ja sitten yksi aamu se einää palannutkaan kotiin.”

Poika: “Minun isäni ottaa minusta tukea. Ja sanoo sitten, yhtä aikaa vakavasti ja kepeästi:
– Sinä olet Petri hieno mies.
Minun isäni sanoo minulle, että minä olen hieno mies.”

Tytär: “Äidin suusta leijuu sanoja: Sinä osaat, sinä pystyt, minä luotan sinuun. Jos jokin on rikki, äiti kyllä tietää miten korjata sen.”

Pikkusisko: “Välillä mä istuin parvekkeella, odotin siellä, mitä lie viestintuojaa, odotin että se lintu nyt tulisi, kertoisi susta jotain. Mutta yhdelläkään linnulla ei tuntunut olevan mulle asiaa.”

Tytär: “Mökillä on hiiri, kuulen rapinaa. Voiko ihminen syntyä uudelleen hiirenä? Hiirenkakkaa löytyy puuropurkista, ruokalaatikosta ja roskakorista. Mutta miten tappaa hiiri, joka saattaa olla äiti?”

Poika: “Lopuksi kerron, että ihan äsken pilvien väliin jäi sydämen muoto ja että se saattoi olla isän tervehdys.
Kun olen kertonut kaiken tämän, äiti sanoo:
– Jos se olikin isä se huoltomies.
Vilkaisen äitiä.
– Isä kävi nyt yölläkin monta kertaa, hän sanoo.
– Ei kai nyt sentään.
Mutta muistelen jo samalla huoltomiestä.
Ja tajuan, että hän tosiaan muistutti hiukan isää.
Niin kuin ne poliisitkin.
Ja se vanki.”

Pikkusisko: “Istuin jossain baarissa keskellä iloista puheensorinaa ja äkkiä näin sut ikkunasta, näin kuinka hohtavana katosit ihmisvilinään. Ja sitten tuli päätös ja pidettiin muistotilaisuus, ja sen jälkeen mä en sua enää nähnyt.”

Poika: “Katselin valkoisten taksien pitkää kolmijonoa ja tunnustelin samalla isän mustaa vyötä. Olin tunnustellut vyötä jo lähtiessä, ja kun lentoaseman turvatarkastusjonossa olin riisunut sen ja asetellut sen muoviseen kaukaloon puhelimen ja lompakon ja passin viereen, olin erikseen ajatellut, että se oli näistä esineistä nyt se, jonka voimalla pääsin matkaan.”

Tytär: “Ja sitten tämä: tänään loppui pitkän, keltaisen, kuusikulmaisen kuulakärkikynän muste. Sellaisia jokaisella opettajalla oli pöydällään 1980-luvulla. Niitä oli meillä kotona, penaalissasi, laukuissasi, työpaikalla, enkä koskaan 40 vuoden aikana ole tullut ajatelleeksi sellaisten kynien olemassaolon päättymistä, absoluuttista olemattomuutta. Kynät olivat lapsuuteni lavastus ja nyt roikotan tyhjää kynää juuri niin kuin roikotan sinusta tyhjenneitä vaatteita henkareilla. Kaipaus löytää edelleen uusia tapoja olla olemassa.”

Pikkusisko: “Mähän olin ihaillut takkia pitkään, se oli muhkea ja punainen, kevyt ja kahiseva, ja se tuoksui yhä sulta kun upotin kasvoni siihen. Hengitin sun tuoksua sisään ja ulos ja ajattelin, että sun tuoksun varmaan ainakin muistaisin aina, sittenkin kun olisin sata ja se lehahtaisi jostain, se avautuisi kuin käytävä, joka johtaisi suoraan sun luokse.”

Poika: “Pysyin kahvinjuonnin hetkessä.
Huomasin että pysyin, ja pysyin silti, ehkä vain väsymystäni.
Ja huomasin myös, että elämässä oli tällaisiakin hetkiä, säryn päättymisen hetkiä taivaan alla.”

Pikkusisko: “On hetkiä, jolloin haluaa seistä niin kovassa vastatuulessa, että kaikki voimat pitää keskittää pystyssä pysymiseen. Suurin toiveeni näille päiville, nojata ilmaan.”

Tytär: “TAI: Jos keskittää ajatuksensa tähän hetkeen niin hyvin kuin taitaa ja kieltäytyy ajattelemasta menetettyjä vaihtoehtoja, voi paratiisin luoda pelkällä tahdonvoimalla. TAI VIELÄ: Jos on hipaissut kuolemaa, näkee ihmeen missä vain.”

Lainaukset
Tytär: Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille
Poika: Petri Tamminen: Musta vyö
Pikkusisko: Inka Nousiainen: Mustarastas

Kiitos Meiju Niskala, Petri Tamminen ja Inka Nousiainen tunteita herättävistä ja kaunokirjallista sielua hivelevistä romaaneistanne! 💛

Sinua voisi myös kiinnostaa

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Inka Nousiainen: Mustarastas

Petri Tamminen: Musta vyö

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Seuraa Kirjaluotsia

Inka Nousiainen Meiju Niskala Musta vyö Mustarastas Petri Tamminen Sata kirjettä kuolleelle äidille surutrilogia