menu Menu
Antti Rönkä: Jalat ilmassa
Gummerus, Kotimainen kaunokirjallisuus, Rönkä Antti, Suomi 24/11/2019 0 kommenttia
Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta Edellinen Haruki Murakami: Tanssi tanssi tanssi Seuraava

Luuseri. Nössö. Luuseri. Aina kun ohitan bussipysäkillä värjöttelevän ryhmän, odotan että joku räjähtää nauramaan. Sama juttu kauppakeskuksissa. Ohitan aulassa notkuvat nuoret ja odotan huutoa. Luuseri. Runkkari. Odotan lumipallojen suhahduksia.
Ja eikö itsesääli ole surkeinta mitä on? Jos pahan olonsa paljastaa, ihmiset väsyvät, oikeastaan suuttuvat. Ryhdistäydy, he sanovat. Älä ajattele sitä, he sanovat. Älä välitä. Ota itteäs niskasta kiinni. Ihmiset suuttuvat, koska heitä pelottaa. Ihmisiä pelottaa heikkous.
En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja tsemppijulisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikään kuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluikin lyödä.

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Olen odottanut Antti Röngän esikoisromaanin lukemista jo pitkään. Ensin jonottelin sitä kirjastosta, mutta kyllästyin viimein oltuani jonossa jo pitkään sijalla neljäsataajotain ja kävin hakemassa arvostelukappaleen Gummerukselta. Kiitos siitä! Kritiikistä ja kanssabloggaajien kiittävistä jutuista olen päätellyt, että tämä olisi minun kirjani eikä tunne osoittautunut yhtään vääräksi. Olin jopa pettynyt, ettei kirja ollut Hesarin esikoispalkintolistalla, vaikka en edes ollut lukenut sitä vielä. Siksi nyt luettuani kirjan, olen todella iloinen, että se saa ansaitsemaansa huomiota arvostetun Runeberg-palkinnon pitkällä listalla, toivottavasti päätyy myös lyhyelle listalle. Jalat ilmassa on poikkeuksellisen kypsä esikoisromaani, jonka sekä kirjalliset ansiot että koskettava sisältö tekivät minuun suuren vaikutuksen. Omakohtaiseen kokemukseen perustuvaa koulukiusaamistarinaa lukee kuin veitsenterällä, henkeään haukkoen.

Aaro on päässyt Jyväskylään opiskelemaan ja ottaa ensimmäisiä askelia pois kotoa kohti aikuisuutta. Mielessä kuitenkin kummittelee ala-asteella koettu jatkuva kiusaaminen, joka on nakertanut itsetunnosta niin suuria palasia, että normaali kanssakäyminen ihmisten kanssa tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Toisaalta on helpotus karistaa kotikylän pölyt jaloistaan, mutta se päässä jäkättävä sisäinen ääni tulee väkisin matkaan. Luuseri. Nössö. Sä olet ihan tyhmä ja ruma. Aaro suojautuu merkkivaatteiden ja muotikampausten haarniskalla, mutta aina peilistä tuijottaa vialliset kasvot. Kiusaajat ovat saaneet aikaan sen mitä hakivat: Aaro kokee, että hän on syyllinen, hänessä täytyy olla jotain vikaa, ei häntä kukaan voi rakastaa tai haluta edes lähelleen. Samalla hän ottaa haparoivia askelia kohti muita ihmisiä, nappailee bentsoja ja viinaa turruttaakseen pelkonsa, ja yrittää käyttäytyä kuin tavallinen nuori mies.

Rönkä kuljettaa tarinaa parikymppisen Aaron nykyhetkessä ensimmäisen opiskeluvuoden ajan ja kuudesluokkalaisen Aaron menneisyydessä vuosina 2008 ja 2009. Vaikka välissä on kymmenen vuotta, arvet ovat syvällä ja kokemukset lapsena koetusta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta kulkevat mukana jokaisessa kohtaamisessa. Jokainen päivä, jona asian sulkee sisälleen, sataa kiusaajien laariin. Yleisurheilua harrastaneelle Aarolle juokseminen on tuttua, mutta vaikka kuinka juoksisi, omia ajatuksiaan ei pääse karkuun. Vasta sitten kun uskaltaa olla paljas ja sanoa asioita ääneen, valoa alkaa tihkua ovenraosta. Aaro joutuu kuitenkin käymään pohjalla löytääkseen reitin ulos pimeydestä. Toisen haaksirikkoisen, Iisan, löytyminen samaan veneeseen auttaa. Mutta rakastaakseen toista on ensin opittava rakastamaan itseään.

Antti Rönkä on kulkenut kivikkoisen polun, mutta hänellä on onneksi puolellaan yksi supervoima: kyky kirjoittaa. Sitä hän on ansiokkaasti käyttänyt tässä romaanissa oman traumansa purkamiseen, mutta uskon että kirja toimii myös vertaistukena vastaavaa kokeneille ja toivon mukaan herättelijänä ihan jokaiselle, joka lasten kanssa on tekemisissä. Kuten tässäkin romaanissa kipeästi käy ilmi, kiusaaminen on niin suuri häpeä, että se jää yleensä pimentoon läheisiltä. Aaron vanhemmat eivät tiedä asiasta mitään. Isä on suorastaan helpottunut, kun koulukaverit ilmestyvät kotiovelle hakemaan Aaroa ulos, tietämättä että poika tulee hakattuna ja nöyryytettynä siltä reissulta takaisin. Kiusattu osaa tehdä kaikkensa peitelläkseen tilanteen vanhemmilta ja muilta aikuisilta, jotka voisivat asiaan puuttua.

Muutama päivä sitten Hesarissa haastateltiin sosiaalipsykologi ja auttavien puhelinten päällikkö Tatjana Pajamäkeä Mannerheimin lastensuojeluliitosta. Hän sanoi jutussa, että nuoret harvoin kertovat kiusaamisesta vanhemmilleen, vaikka välit olisivatkin lämpimät. Taustalla voi olla juurikin häpeä tai sitten vanhempien suojelu surulta. Hän myös pitää kiusaamista vähättelevänä terminä: ”Mielestäni pitäisi puhua vertaissuhteissa ilmenevästä henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Ei aikuisten maailmassakaan käytetä sanaa lähisuhdekiusaaminen.” Kuten Röngän kirja osoittaa, vertaissuhteissa ilmenevällä henkisellä ja fyysisellä väkivallalla on pitkät jäljet. Alakoululaisen pojan äitinä mietin jatkuvasti, miten luoda sellainen suhde lapseen, että hän uskaltaisi kertoa vaikeistakin asioista. Kiusaaminen on meillekin tuttua ja nyt kun en vähään aikaan ole saanut raporttia asiasta, mietin onko kaikki hyvin vai onko poika lakannut puhumasta. Se on minulle vanhempana ehkä se suurin huoli, että lapsi jää yksin ja ulkopuolelle, ja että hän kärsii kaiken yksin.

Jalat ilmassa on rohkea ja vahvaa myötätuntoa herättävä romaani, jonka lukeminen on sekä nautinto että palan kurkkuun nostattava kokemus. Antti Röngän isä Petri Tamminen ylisti Turun Kirjamessuilla poikansa taitoa kertoa tarinaa, kun hän itse keskittyy lauseisiin. Sanoisin, että pojalla on hallussa sekä tarina että lause. Tämän esikoisen jälkeen Röngältä voi odottaa paljon. Seuraavaa romaania odotellessa aion lukea tammikuussa julkaistavan kirjan Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020), joka koostuu Petri Tammisen ja Antti Röngän, isän ja pojan, välisestä kirjeenvaihdosta. En malta odottaa!

Antti Rönkä esikoisromaani Gummerus Jalat ilmassa koulukiusaaminen


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up