menu Menu
Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen
Gummerus, Kirjeet, Rönkä Antti, Suomi, Tamminen Petri 05/01/2020 2 kommenttia
Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia Edellinen Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Kuiskaajien kilta Seuraava

Moi Antti
Kun pari viikkoa sitten vastaanotin kirjeesi, se vaikutti minuun niin, että siivosin tunnin. sitten otin Opamoxin. Hetken päästä otin toisen. Sitten makasin matolla.
Tällaisen reaktion kertominen on epäreilua. Ensin sinun piti sietää ne minun raivokohtaukseni ja nyt sinun pitää sietää tätä minun valittamistani. Vai että tuli isä-raukalle paha mieli..
Antti, pyydän anteeksi. Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemaan ainuttakaan noista tilanteista.
Kunpa voisin saada tekoni tekemättömiksi. Mutta en tietenkään saa.
Kun olin siivonnut ja maannut matolla Opamox-päissäni, äiti tuli kotiin. Pyysin häntäkin lukemaan kirjeesi. Hän luki ja oli juuri niin myönteinen kuin hän aina on: ”Onpa hienoa että Antti uskaltaa puhua sinulle noin avoimesti.”
Äiti näkee aina ulospääsytiet. Kun taas minusta kaikki on mennyttä.
Kirjeesi tuomarivertaus on osuva. Kuinka sen asetelman sitten purkaisi? Kerroit että hetken ajan näit meidät ravintolapöydässä ihan vain ihmisinä. Kuinka tuosta tekisi pysyvän näkökulman? Ymmärrän että se on vaikeaa, varsinkin jos minä pölvästi möläytän aina jotain jyrähtävän tyhmää. Sinun ehdotuksesi isä-kysymykseksi sen sijaan oli hieno, siis se että ”oletko miettinyt miltä tuntuisi olla isä”. Josta tulee nyt mieleeni, että olen tehnyt paljon virheitä, mutta olen näköjään tehnyt ne niin, etten kuitenkaan ole estänyt sinun kehittymistäsi noin fiksuksi.
Isä

Petri Tammisen kirje kirjassa Silloin tällöin onnellinen

Tekee mieli aloittaa kiitoksella. Kiitos Antti Rönkä ja Petri Tamminen että uskallatte luottaa meihin lukijoihin ja avata ikkunan noin henkilökohtaisiin ja kipeisiin kokemuksiin ja tunteisiin. Toki molemmat ovat raottaneet tuota ikkunaa jo aiemminkin, Petri Tamminen monien omasta elämästä ammentavien romaanien muodossa (joista tähän kirjaan liittyen relevantein on tuorein romaani, isän kuoleman laukaisemaa masennusta käsittelevä Musta vyö) ja Antti Rönkä järisyttävällä esikoisromaanillaan Jalat ilmassa, joka pohjautuu omiin kokemuksiin koulukiusaamisesta ja sen pitkistä jäljistä. Mutta onhan tämä isän ja pojan kirjeenvaihto jo aivan erilainen avautumisen askel, todellinen rohkeusloikka vaikenemisen muurin yli. Toivottavasti se kannustaa myös lukijoita kurottelemaan toisiaan kohti ja lisää uskallusta ravistella puhumattomuuden kulttuuria – isien ja poikien tai keiden tahansa välillä.

Silloin tällöin onnellinen alkaa suhteellisen turvallisilla vesillä. Poika on muuttanut Jyväskylään opiskelemaan ja isä päättää lähestyä poikaa kirjeellä – tai siis sähköpostilla (jostain syystä olin hieman pettynyt, että ”kirjeet” olivatkin sähköposteja eivätkä perinteisiä kirjeitä, mutta toivuin tästä äkillisestä nostalgiankaipuustani nopeasti ja siedin sen yhden Whatsapp-keskustelunkin). Alkaa siis isän ja pojan tunnusteleva kirjeenvaihto, jossa aluksi käsitellään enimmäkseen kirjoittamista. Kokenut kirjailijaisä neuvoo ja kannustaa kirjoittamisen kipinän saanutta poikaa, joka arkailee lähettää tekstiään isälle luettavaksi. Syitä arkailuun on monia: isän tapa syynätä tekstiä pilkuntarkasti ärsyttää eri tavalla kirjoittamiseen suhtautuvaa poikaa, mutta ennen kaikkea käsikirjoituksen luetuttaminen mietityttää, koska sen aihe on niin arka ja henkilökohtainen. Poika kärsii edelleen jo ala-asteella alkaneesta kiusaamisesta, josta ei ole saanut kerrottua vanhemmilleen tai muille aikuisille. Kun hän viimein uskaltautuu lähettämään käsikirjoituksen isälle luettavaksi, isän on vaikea käsitellä sen sisältöä. On suuri shokki tajuta, ettei ole huomannut lapsen kärsimystä.

PS Huomaat että puhun yksinomaan kirjoittamisesta. Se johtuu vain siitä, etten osaa puhua kirjasi aiheesta. Aihe on selvästikin ajatuskykyni ulottumattomissa. Joten pakenen kirjalliseen tasoon. (PT)

Jalat ilmassa -romaanin ympärillä käydyssä keskustelussa yllättävän moni on ihmetellyt, miksi kiusattu ei sano mitään vanhemmille tai muille aikuisille saadakseen apua. Minua tuo asian piilottelu ei yllätä. Kiusaaminen iskee ihmisessä siihen häpeän keskukseen, joka on kaikkein haavoittuvin. Kiusatun mielessä pyörii jatkuva kela: sinussa on jotain vikaa, et kelpaa tuollaisena, et ole riittävä, sinua ei voi rakastaa. Pelko siitä, että omat vanhemmat ajattelisivat samoin, on musertava ja siksi asia on helppo painaa pimentoon ja teeskennellä että kaikki on hyvin. Näistä kirjeistä käy ilmi myös monia muita syitä, joista moni kolauttaa kipeästi isän kilpeä. Poika syyttää isää heikkoudesta ja pelkäämisen mallin siirtämisestä pojalle. Kirjeitä lukee pala kurkussa, tekisi mieli lähettää molemmille aimo annos armollisuutta – sekä itseään että toista kohtaan. Tarvitaan kuitenkin vakavampi väliintulo, Jalat ilmassa -romaanin lukeneille tuttu käännekohta, joka lopulta avaa tietä ymmärrykseen ja lähentymiseen.

Silloin tällöin onnellinen on monella tapaa tärkeä kirja. Se on myös osoitus siitä, millainen supervoima oman intohimon toteuttaminen voi olla. Kirjoittaminen toimii siltana vaikean suhteen eheyttämisessä, mutta molemmille kirjoittaminen – ja lukeminen – on vuoroin pakopaikka, terapiaa ja elinehto. Yllättäen kokenut Tamminen kipuilee kirjoittamisensa kanssa, kun taas Rönkä tuntee olevansa elossa vain kirjoittaessaan. On kiinnostavaa seurata miten isä ja poika avaavat näkymiään kirjoittamisen jaloon ja vaikeaan taitoon. Ja onhan näitä kirjeitä ilo lukea, kun kaksi lahjakasta kirjoittajaa käyttää sanan säilää. Huumoriakin kirjeistä löytyy. Tammisen lakoninen huumori on jo tuttua ja osuvaksi koettua, mutta Röngän humoristin lahjat eivät tässä vertailussa kalpene. On ilo ja kunnia olla lukijana osallisena tässä kaikessa, valossa ja varjossa.

John Lennon on sanonut, ettei biisien tekemistä voi lopettaa, vaikka haluaisi. Samoin voi ajatella kirjoittamisesta. Lennon on sanonut myös, että on samantekevää ketä rakastaa ja miksi rakastaa. Kunhan rakastaa. Sitäkin voi soveltaa kirjoittamiseen: samantekevää mitä kirjoittaa ja miksi kirjoittaa, kunhan kirjoittaa. Kaiken vastaanottopelleilyn alla, hyvin sisällä sen alla, on kirjoittamisen merkitys: kirjoittaminen itsessään. Vaikka Hesarin kannessa lukisi tikkukirjaimilla ANTTI ALEKSIS RÖNKÄ KIRJOITTI HALVEKSUTTAVAN ROMAANIN, voisin silti kuiskata: olen kirjoittanut. Niin kuin ihmisen kuori ja kaikki pinta rapistuu ja kuluu ja katoaa, niin katoaa myös julkisuus ja kaikki mitä siellä sanotaan. Minua lohduttaa ajatella, että kosmisessa mittakaavassa vain yhden silmänräpäyksen päästä kaikki on hajonnut atomeiksi. (AR)

Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Tammiselta ja etenkin Röngältä saadaan lukea seuraavaksi. Uskon nimittäin vakaasti, että poika astelee isänsä jalanjäljissä mutta aivan omia polkujaan pitkään kirjailijanuraan, vaikka perheen äiti ei kuulemma sellaista ammattia toivoisi kenellekään. Siitä tuleekin mieleeni, että olisiko seuraavaksi äiti-poikasuhteen käsittelyn vuoro. Tässä kirjassa äidistä maalataan niin epäilyttävän täydellinen kuva lopumattomine kärsivällisyyksineen ja aina osuvine joogaviisauksineen, että haistan palaneen käryä. Vai onko tosiaan niin, että pojille suhde isään on se merkittävin vahingollisten uskomusten ja traumojen lähde? Tällaisena tavallisen epätäydellisenä ihmisenä ja pojan äitinä tätä on hiukan vaikea niellä. Voihan toki olla, että näillä herkillä miehillä on käynyt aivan uskomaton onni, kun ovat saaneet vastapainokseen horjumattoman ja zeniläistä tyyneyttä huokuvan vahvan naisen. Siitä sietää olla tyytyväinen. Jatkakaa te herkät miehet kirjoittamista, me herkät lukijat pyyhimme silmäkulman ja kiitämme.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44 – Kirjassa on kirjeenvaihtoa.

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen
Gummerus 2019
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Antti Rönkä Gummerus helmethaaste isät ja pojat kirjeenvaihtokirja koulukiusaaminen pelot Petri Tamminen Silloin tällöin onnellinen


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Tiina, tuot hienosti esille kirjekirjan monia puolia. Olemme kummatkin lukijoita, joita kirjan luottamuksellisuus koskettaa. Tuskin ainoita. Tärkeä kirja, monin tavoin.

    1. Minua koskettaa aina, kun joku uskaltaa näyttää haavoittuvuutensa. Se edustaa minulle suurinta rohkeutta. Kyllä nämä kirjeet ovat aika poikkeuksellisia. Minua naurattaa kun ajattelen millaisia kirjeitä mieheni kirjoittaisi Antin ikäisen poikansa kanssa. Tyyliin: ”Kannattaa ladata viimeisin iOS-päivitys.” ”Jep.” 😂 Ehkä ongelma on siinä, ettei nykyään kirjoiteta kirjeitä. Yhteydenpito on liian helppoa ja nopeaa. Jää ne pidemmät ja syvällisemmät pohdinnat tekemättä.

keyboard_arrow_up