60-vuotiaana Annikki oli maineensa huipulla. Kohukirjat oli julkaistu juuri edellisinä vuosina. Hän sai jatkuvasti kutsuja juhlapuhujaksi ja seminaariesiintyjäksi. Hän näkyi lehdessä ja televisiossa.

Syntymäpäiväjuhlat olivat varsinainen kansantapahtuma. Avoin kutsu oli painettu lehteen, ja paikalle saapui kaikenkarvaista kansaa naapurintytöistä sukulaisiin ja rajavartioston edustajiin. Rovaniemeläisiä tuli linja-autollinen. Miljardi mäkäräistäkin on mainittu vieraiden joukkoon kuuluneen.

Annikki nautti keskipisteenä olemisesta. Törmäsjärvellä juhlien päänumero oli aina hänen pitämänsä juhlapuhe. Tällä kertaa juhlapuheessa, jonka sankari piti paljain jaloin pirttinsä kuistin portaalta, pohdittiin ihmiselämän kauneutta. Maija-Leena Ervasti luki onnittelusähkeet. Presidenttiparikin oli muistanut, samoin ministerit Ahti Karjalainen ja Kalevi Sorsa.

Taisto oli valmistanut 30 kiloa poronkäristystä. Rieskaa, uunijuustoa ja kakkua tarjottiin tietysti myös.

Annikki ripusti kaikki lahjaksi saamansa korut kaulaansa. Juhlamekko oli Espanjasta.

Juhlat kestivät auringonlaskuun saakka, kuten etukäteen oli ilmoitettu. Lopuksi laulettiin “Maa on niin kaunis” ja “Lähteellä”, kuten aina Annikin juhlien päätteeksi. Sitten lähikylien asukkaat lähtivät koteihinsa, kauempaa tulleet jäivät yökylään.

Hyvien enkelten haltuun, Annikki toivotti kuistilta vieraille hyvästiksi.

Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti. Annikki Kariniemen elämä ja teot

Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Kirjailija Annikki Kariniemestä (1913–1984) on saatu kattava elämäkerta kirjallisuudentutkija Outi Hytösen kirjoittamana. Kairojen kosmopoliitti on mukaansatempaava elämäkerta, jossa alaotsikon mukaiset Annikki Kariniemen elämä ja teot ovat mukavasti tasapainossa. Kariniemen värikäs ja ristiriitainen persoona, laidasta laitaan vaihtelevat elämäntilanteet ja monipuolinen tuotanto tulee esiteltyä lukijaystävällisessä kronologisesti etenevässä muodossa laajaan lähdeaineistoon pohjautuen. Annikki Kariniemi-Alatalo-Willamo-Heikka-Heikanmaan matkassa aika kuluu kuin siivillä ja ahmaisin yli 300-sivuisen elämäkerran hetkessä.

Annikki Kariniemen kuolemasta tulee vuoden päästä syksyllä kuluneeksi 40 vuotta. Elinaikanaan Kariniemi oli tunnettu koko Suomessa, mutta myöhemmin varsinkin etelässä hänet on aika lailla unohdettu. Muutama vuosi sitten julkaistu Rosa Liksomin romaani Everstinna pohjautui viitteellisesti Kariniemen elämään ja sain sen luettuani pienen Annikki-kuumeen. Löysin silloin kirjamessujen antikvariaattiosastolta Kariniemen ensimmäisen eräkirjan Lohisiima ja silkkiliina (Otava 1954) ja äidin kirjahyllystä romaanin Pyhä Petronella (Otava 1976) ja novellikokoelman Tarina suuresta joesta (Otava 1979). Kirjastosta jonottelin omaelämäkerrallista kohuromaania Erään avioliiton anatomia (Otava 1968), mutta parin vuoden odottelun jälkeen kyllästyin ja poistin varauksen. En näköjään ollut ainoa Kariniemi-puraisun saanut, sillä Pasilan kirjavaraston uumeniin haudattua paria kappaletta odotti varausjonossa loputtomalta tuntuva määrä lukijoita. Liksomin Everstinna-tulkintoja on saatu myös teatteriin. Heidi Heralan kehuttua tulkintaa Helsingin kaupunginteatterissa en ole nähnyt, mutta unohtumaton kokemus oli Topi Mikkolan esittämä monologinäytelmä Lapin punaiset hanget, jonka Liksom kirjoitti Mikkolalle jo ennen Everstinna-romaania. Hytönen kommentoi kirjassaan myös Liksomin tulkintaa Kariniemestä, mutta siitä lisää alempana.

Rovaniemellä kasvanut Annikki oli vauhdikas poikatyttö, joka nautti eräretkistä ja kalastamisesta isänsä kanssa. Jo nuorena hän päätti, että hänestä tulee taiteilija ja nimenomaan pohjoisen taiteilija. Ensin kiinnosti teatteri, jossa 16 vuotta vanhempi sisko Viola oli jo kunnostautunut. Annikki pääsikin kokeilemaan siipiään Rovaniemen Näyttämöllä, mutta näyttelijän ura ei ottanut tulta alleen. Nuoruuden huumassa hän liittyi myös Lapuan liikkeeseen, IKL:n jäseneksi, Lotta Svärd -järjestöön ja raittiusliikkeeseen. Kaikki se jäi, kun hän lähti kokemaan suurkaupunkielämää Helsinkiin. Lyhyet työsuhteet konttoristina eivät kuitenkaan pidemmän päälle huvittaneet ja Annikki kaipasi takaisin pohjoiseen. Helsingin ajalta jäi elämään elokuvateattereissa koettu Greta Garbo -fanitus, jonka Annikki jakoi rakkaan kirjeenvaihtokaverinsa Teuvon kanssa.

Takaisin pohjoiseen palattuaan Annikki alkoi tehdä kansakoulunopettajan sijaisuuksia kyläkouluissa ympäri Lappia. Hän oli pidetty opettaja ja samalla usein paikkakunnan värikkäin ja monien paheksuma persoona. Ensimmäinen avioliitto Viljo Alatalon kanssa käsitellään kirjassa lyhyesti, sillä lyhyt se olikin. Morsian karkasi maatalon töistä jo parin kuukauden päästä ja jatkoi opettajan töitä. Syksyllä 1939 Annikki teki sijaisuutta Kuusamolaisessa kyläkoulussa, kun oveen koputti Annikin isän vanha tuttu everstiluutnantti Oiva Willamo. Lähes 30 vuotta Annikkia vanhempi Willamo hurmasi tarinoillaan ja pian pariskunta löi hynttyyt yhteen. Talvisodan syttyessä Annikki asettui Oiva Willamon luokse Rovaniemelle ja teki töitä kanslistina esikunnassa ja myöhemmin Willamon yksityissihteerinä. Willamo nimitettiin päämajan ja saksalaisten välistä yhteydenpitoa varten perustetun Yhteysesikunta Roin komentajaksi ja etenkin Saksan armeijan komentajasta Eduard Dietlistä tuli pariskunnan läheinen ystävä. Lapin sota oli heille järkytys, kun ystävät muuttuivat vihollisiksi ja rakas Rovaniemi tuhottiin täysin. Naimisiin pariskunta meni vasta sodan loppumetreillä. He asuivat sodan jälkeen jonkin aikaa Tammisaaressa, kunnes palasivat Rovaniemelle. Alkoi Annikin loiston aika, kun hän pääsi Rovaniemen kulttuuripiireihin ja sai julkaistuksi esikoisromaaninsa Poro-Kristiina (Otava 1952). Kulisseissa avioliitto oli kuitenkin muuttunut myrkylliseksi.

Annikki Kariniemi leimautui viihdekirjailijaksi, vaikka hän oli todellisuudessa monipuolinen ja uraauurtavakin kirjailija. Hän käsitteli monia tabuina pidettyjä aiheita romaaneissaan, kuten suomalaisnaisten seksuaalisia suhteita saksalaissotilaisiin. Seksuaalisuuden kuvaus oli muutenkin Kariniemen teoksissa aikaansa nähden hyvin suorasukaista ja vapaamielistä. Aikaansa edellä oli myös Erään avioliiton anatomia (Otava 1968), jossa parisuhdeväkivaltaa kuvattiin tavalla, johon aiemmin oli tarttunut vain Maria Jotuni romaanissaan Huojuva talo (1963). Avioliittoon Oiva Willamon kanssa perustuva romaani tarkoitti Kariniemelle välitilinpäätöstä ja siirtymistä yhdestä elämänvaiheesta toiseen. Hän tarjosi romaanin käsikirjoitusta Otavalle jo ennen Willamon kuolemaa, mutta kustantaja uskalsi tarttua siihen vasta miehen kuoltua.

Kohua aiheutti myös Annikin kolmas avioliitto, tällä kertaa 30 vuotta nuorempaan Taisto Heikkaan. Kohut eivät Annikkia sinänsä hetkauttaneet ja hän osasi jopa käyttää median kiinnostusta hyväkseen edistääkseen uraansa. Annikki Kariniemestä piirtyy elämäkerran välityksellä kuva intohimoisena ja ristiriitaisena persoonana, jolle Lapin luonto oli aina kaikista lähimpänä sydäntä. Vaikka hänen pukeutumistaan saamenlakkiin ja perättömiä puheitaan saamelaistaustoistaan voisi nykytiedon valossa pitää törkeänä kulttuurisena omimisena, hänen järkkymättömässä tuessaan Lapin luonnon ja kulttuurin säilyttämiseksi on jotain niin vilpitöntä ja liikuttavaa, että pienet eksentrisyydet vain lisäävät tenhoa. Varsinkin viimeisinä vuosinaan Annikista kuoriutui palavasydäminen luonnonsuojelija ja hänen Lapin jokien patoamista vastustavia kirjoituksiaan julkaistiin laajasti lehdissä. Annikki ei voinut sietää ajatusta Lapista etelän ihmisten siirtomaana ja kaivosten ja kelohonkamökkien täplittämänä rikkaiden puuhamaana.

Hytönen käsittelee Kariniemen pitelemätöntä persoonaa kunnioittaen mutta tuoden neutraalin toteavalla tyylillä esiin myös ne äkkiväärät ja kulmakarvoja kohottavat puolet. Erityisesti kuvaukset Annikin sinisen pirtin juhlista saivat hymyn huulille. Keskipisteenä olemisesta nauttiva Annikki rakasti juhlia, joiden puitteet, ohjelma ja tarjoilut olivat usein hyvin omaperäisiä. Ottakaa vain lohivoileipää sieltä, kissat ovat näköjään syöneet lohisiivut, mutta maku ja tuoksu ovat kyllä jäljellä! Siinäpä tulikin esiin yksi Annikin elämän tärkeä osa: rakkaus eläimiin. Annikilla oli elämänsä aikana lukuisia kotieläimiä, erityisesti kissoja ja koiria. Niitä saattoi olla samaan aikaan kymmenkunta, ellei enemmänkin. Viimeiset vuodet eläinystäviensä kanssa yksinäisenä kylmässä mökissään asunut Annikki Kariniemi kuoli vuonna 1984. Viime henkäykselläänkin hän oli huolehtimassa koiristaan.

Hytönen ottaa tosiaan kirjassa myös lyhyesti kantaa Liksomin Everstinnan antamaan kuvaan Kariniemestä. Romaanissa keskeistä oli vihjailu päähenkilön natsisympatioista, mutta sellaiselle Hytönen ei ole löytänyt todisteita. Outi Hytönen onkin perjantaina 27.10. Helsingin kirjamessuilla puhumassa aiheesta Valta ja vastuu biofiktiossa ja elämäkerroissa (Töölö-lava 14.30). Kiinnostavaa kuulla, miten hän kommentoi Liksomin biofiktiota siellä. Tämä elämäkerta sai lyötyä uutta kipinää jo vähän hiiltyneeseen Annikki Kariniemi -intoiluuni ja katselen jo sillä silmällä kirjahyllyyn lukemattomina jääneitä Kariniemen kirjoja. Saatanpa myös tehdä kirjamessuilla kierroksen antikvariaattiosastoilla, jos löytyisi vaikka viimein Erään avioliiton anatomia tai esikoisteos Poro-Kristiina (Otava 1952). Kiinnostavaa olisi myös löytää edelläkävijä-Annikin biofiktio eli Lars Levi Laestadiuksesta kertova Riekon valkea siipi (Otava 1967). Kariniemi kirjoitti 31 kirjaa ja lisäksi näytelmiä, satoja lehtiartikkeleita ja runoja. Annikki Kariniemen elämässä ja teoissa riittää siis vielä tutkittavaa.

PS. Finlandia Kirjalta löytyy paljon Annikki Kariniemen teoksia.
* Tästä ostoksille.

Outi Hytönen: 
Kairojen kosmopoliitti. Annikki Kariniemen elämä ja teot
Gummerus 2023

Muissa blogeissa:
Raijan Kirjareppu

Sinua voisi myös kiinnostaa

Rosa Liksom: Väylä

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Rosa Liksom: Everstinna & Monologi: Lapin punaiset hanget

Sinikka Larsen: Jumalan ja synnyttäjän välissä

Seuraa Kirjaluotsia

Annikki Kariniemi avioliitto elämäkerta Kairojen kosmopoliitti kirjailijuus Lappi luontosuhde Outi Hytönen