menu Menu
Rosa Liksom: Everstinna & Monologi: Lapin punaiset hanget
Kotimainen kaunokirjallisuus, Like, Liksom Rosa, Suomi, Teatteri 09/11/2017 6 kommenttia
Erika Vik: Seleesian näkijä Edellinen Aino Kallas: Sudenmorsian Seuraava

Sitte oli niitä valonhetkiä ko olima yhessä retkelä vaarojen huipuila ja kattelimma alas alaville maile, joitten sylissä virtasit syvät joet, ja ko olima kalassa jokilaaksoissa, joita ympäröit sameavetiset tulvajärvet, suot ja korkeuksiin nousevat tunturinhuiput, tai vaelsimma Lapinmaan tuntureila, missä saatto leijua kaksiki viikkoa rokkasumu. Met molemat rakastimma ikimettiä ja tuntraa ko sen maisema on yhtä kaunis ko autiomaa – joka suunthaan pelkkää poimuilevaa, alastonta kalliota, kiveä ja sorraa. Yövyimä joskus viikkotolkula teltassa tai laavussa, kattelimma porontähtikuvioita, jonka Korteniemen talossa asunu ranskalainen Le Monnieri oli löytäny ja nimeny ko oli Aavasaksan laelta kaukoputkelansa tutkinu tähtitaivasta, ja suunnitelima, mitenkä rakennama parhaiman pesän karhule, miten saama hoiettua saihraan joutsenen niin ettei sen höyhenet likkaannu verheen. Met saatoima yhessä nauraa ihmisen yksinkertasuuele, tyhmyyelle, ymmärtämättömyyele, rummuuelle ja hyäuskosuuele. Kyllä met osasimma joskus nauraa myös meän omale kierole mielele, irstauelle ja tyhmänylpeyelle.

Aina joskus käy niin, että joku kirja hiipii salaa takavasemmalta ja täräyttää suoraan kanveesiin. Minulle tänä vuonna sellainen on ollut Rosa Liksomin Everstinna. Kirjailija Annikki Kariniemen (1918–1984) elämästä fiktiota luova romaani on Everstinnan väkevä yhden yön monologi, viimeisen eletyn yön tilinpäätös, jossa Everstinna käy läpi elämänsä synkimmät ja kohottavimmat hetket. Se on hyvin poikkeuksellisen naisen elämäntarina ja erään helvetillisen avioliiton kuvaus, ja toisaalta asettuu paljon laajempaan kontekstiin, osaksi pimeintä kohtaa Suomen ja maailman historiassa. Miten tavallisesta ihmisestä tulee natsi? Miten nopeasti ihminen voi tottua ääriolosuhteisiin, pitää normaalina tekoja, jotka olisi aiemmin tuominnut täysin hyväksymättöminä? Näitä teemoja on tärkeää pohtia myös tänä päivänä, kun äärioikeisto nostaa taas päätään eri puolilla maailmaa.

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan.

Pikkutyttönä Everstinna ihailee ja rakastaa suuresti isäänsä, joka tutustuttaa hänet valkoiseen aatteeseen. Isän äkillinen kuolema merkitsee käännekohtaa, sillä isän jättämä aukko on nyt Everstin täytettävissä. Avioliitto lähes 30 vuotta vanhemman Everstin kanssa on alun auvoa, hekuman hetkiä ja seurapiirien säihkettä. Jo valmiiksi yhden aatteen paloon hurahtanut Everstinna on helposti houkuteltu natsiaatteeseen ja nauttii asemastaan saksalaisen ja saksalaismielisen eliitin joukossa. Sodan edetessä, kun saksalaisten häviö alkaa olla selviö, Everstin sadistinen puoli löytää kohteensa Everstinnasta. Riuhtaistuaan viimein itsensä irti vuosikausia kestäneestä perhehelvetistä, Everstinna hätkäyttää jälleen toisella ääripäällä. Hän pestautuu opettajaksi syrjäkylän kouluun ja rakastuu itseään 30 vuotta nuorempaan mieheen. Alkaa eheytymisen ja taiteilijuuden aika. Natsimenneisyyttään Everstinna ei kadu eikä häpeä ja Everstillekin pystyy antamaan anteeksi kaiken muun, paitsi sen yhden anteeksiantamattoman teon.

Liksom kuvaa kirjassaan kansallissosialismin nousua ja Rovaniemen sotilaseliitin elämää ennen Lapin sotaa. Saksalaiset otettiin Lapissa avosylin vastaan, toivathan he mukanaan tuulahduksen suuresta maailmasta ja paljon sellaista jännittävää, mihin Lapissa ei oltu totuttu. Saksalaiset järjestivät konsertteja, toivat hienoja vaatteita ja parfyymeja, eksoottisia ruokia. Everstinna huumaantuu ihanasta elämästä saksalaisten rinnalla. Hän tekee Everstin kanssa myös matkan Saksaan. Siellä hän kohtaa silmästä silmään sen todellisuuden, jonka puolesta niin kiihkeästi on valmis liputtamaan. Hetken ajan hänen omatuntonsa kolkuttaa, mutta pian kaikki normalisoituu. Everstinnan kautta avautuu häpeällinen totuus siitä, että valtaosa suomalaisista kyllä tiesi mitä natsit tekivät. Harva kuitenkaan tuli ajatelleeksi, mitä suomalaisille tapahtuu, jos kolmas valtakunta olisi voittanut.

Mulle kävi niin, että monia asioita mie aluksi kauhistelin mielessä, niinko puitten oksila roikkuvia hirtettyjen ruuhmiita, mutta jo viikkoa myöhemin olin tottunu. 

Everstinnan värikäs persoona ja monivaiheinen elämä on täynnä vahvoja kontrasteja, valoa ja pimeyttä. Reippaasta ja itsepäisestä lapsesta kasvaa ensin alistuva vaimo ja myöhemmin estoton taiteilijapersoona. Onnellisimmillaan hän on Lapin erämaaluonnossa, mutta tietty itsekorostuksen tarve vetää seurapiireihin ja ripustautumaan vuosiksi Everstinnan rooliin. Everstinnassa on herkkää runotyttöä ja naiivia luonnonlapsimaisuutta mutta myös itsetietoista ja kylmää laskelmoivuutta. Everstinna hätkähdyttää häpeämättömyydellään ja ronskiudellaan, mutta myös koskettaa haavoittuvuudellaan. Nämä ristiriitaiset piirteet Liksom onnistuu kuvaamaan niin vastaansanomattomasti, että huomaan olevani Everstinnan nahkoissa ja pitäväni hänen puoliaan, vaikka en hänen aatemaailmaansa haluakaan jakaa. Everstinna on tainnut hiipiä myös kirjailijan ihon alle. Liksom kertoi Turun Kirjamessujen lukupiirissä, että seitsemän vuoden raskaan prosessin aikana aluksi inhosi Everstinnaa mutta sitten alkoikin vähitellen pitää hänestä.

Ihmisluonnon pimeimpien ja kipeimpien pisteiden vastapainona romaanissa leiskuu ylväänä Lapin luonto. Everstinna tuntee voimakasta yhteyttä luontoon ja luonnon helmassa hän tuntee itsensä hyväksytyksi ja voimaantuneeksi. Myös Everstin kanssa onnellisimmat hetket Everstinna kokee retkeillen ja luonnon helmassa hekumoiden. Lappi elää voimakkaana myös romaanin kielessä. Väkevä ja ronskin runollinen romaani on kirjoitettu tornionjokilaakson murteella eli meän kielellä. Usein vierastan kokonaan murteella kirjoitettuja kirjoja, mutta tässä romaanissa murre on niin olennainen osa tunnelmaa, etten uskoisi sen toimivan yhtä hyvin yleiskielellä. Näin Everstinnan kuuluu puhua. Liksom kertoi lukupiirissä, että tutkijat pitävät tornionjokilaakson murretta sovittelevana kielenä. Juuri tällaista sovittelevaa sävyä tämä rankka tarina vaatii. Murresanat toisaalta pehmentävät pahimpia julmuuksia, toisaalta korostavat niiden irvokkuutta, esimerkiksi kun Everstinna puhuu tuttavalliseen sävyyn Vyyreristä ja Tiitelistä. Kirjan lopussa on sanasto keskeisistä murresanoista ja käytettyjen nimien selitykset. Itse en sanastoa lukiessa kaivannut, mutta ihan kiinnostava sitä oli vielä lopuksi tutkailla.

Rosa Liksom Turun Kirjamessuilla 7.10.2017

Kirjan lukemisesta on jo kulunut useampi viikko, mutta yhä se vaan pyörii vahvana mielessä. Tämän kirjan kohdalla mikään ei tunnu riittävän. Olen käynyt kuuntelemassa Rosa Liksomin haastatteluja Turun ja Helsingin Kirjamessuilla, Turussa osallistuin myös Everstinna-lukupiiriin. Sitten huomasin, että Helsingin Kirjamessuviikonloppuna Teatteri Avoimissa Ovissa esitettiin Annikki Kariniemen elämästä kertovaa monologia Lapin punaiset hanget, jonka on kirjoittanut Rosa Liksom. Sinne siis. Monologia esitti Topi Mikkola, joka on tulkinnut Liksomin tekstejä jo kohta 30 vuoden ajan. Monet monologinäytelmät Liksom on kirjoittanut Topille mittatilauksena, myös Lapin punaiset hanget, joka kantaesitettiin vuonna 2014 Mikkolan 65-vuotisjuhlakiertueella. Sain siis tietää, että ensin syntyi tämä monologinäytelmä, ja romaania on työstetty sen pohjalta ja ohella.

Topi Mikkola on minulle tuttu synnyinkaupunkini Kuhmon kulttuurisihteerinä ja äitini lapsuusaikojen tuttuna Sodankylästä. Topin Liksom-tulkintoja olen nähnyt aiemmin niin Kom-teatterissa kuin Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla navetan vintillä. Lapin punaiset hanget on Topia parhaimmillaan. Annikki Kariniemeksi muuntautunut Topi ottaa vastaan jo teatterin aulassa Frida Kahloa ja lapinmummoa yhdistelevässä asussaan ja aurinkolasit silmillään. Kun esitys alkaa, Annikki istuu neulomassa kaulaliinaa. Topi on opetellut neulomaan tätä esitystä varten ja kaulaliinan pituudesta päätellen esityskertoja on takana jo useita. Topi aloittaa monologinsa hieman haparoiden, höristän korviani että kuulen kunnolla. Sitten hän selvästi rentoutuu ja saa pidettyä yleisön herpaantumattoman huomion koko puolitoistatuntisen ajan. Elämänsä viimeistä yötä viettävän naisen sisäinen monologi on vahva tilitys, jossa käydään läpi monenlaisia tunteita rakkaudesta vihaan ja intohimosta epätoivoon. Yksinkertaisissa lavasteissa huomio kohdistuu vain esiintyjään ja Mikkola saa pidettyä tunnelman intensiivisenä. Esitys vuoroin liikuttaa, vuoroin naurattaa ja saa monessa kohtaa palan kurkkuun. Kuten romaaninkin Everstinna, myös Topin luoma Everstinna-hahmo saa houkuteltua salakavalasti puolelleen, vaikka moni asia hänen häpeämättömässä ajattelussaan ja teoissaan hämmentää ja pöyristyttääkin. Jotain ihmeen aseistariisuvaa tässä hahmossa on. Lopussa kuiskaan äidilleni: “Topi on muuttunut Annikiksi”. Missään kohtaa en ajatellut, että siinä on mies esittämässä naista, näin vain Annikin.


Topi Mikkolasta on tullut Annikki Kariniemi. Lapin punaiset hanget, Teatteri Avoimet Ovet 27.10.2017

Everstinnan kohdalla on ollut myös kiinnostavaa pohtia miten oikeasti elänyt henkilö muuntuu fiktiiviseksi hahmoksi, taipuu taiteeksi. Romaanissa Annikki Kariniemen nimeä ei mainita kertaakaan, ei edes kansiliepeessä. Silti on selvää, että Kariniemi on ollut Everstinnan innoittajana. Haastatteluissa ja messujen lukupiireissä Liksom on kertonut keränneensä valtavasti taustatietoa, mutta kirjoitusvaiheessa romaanin henkilö on lähtenyt kulkemaan omia polkujaan. Tapahtumat ovat siis oikeita, mutta fiktiivinen Everstinna ei ole yhtä kuin Annikki Kariniemi. Siinä mielessä nimen poisjättämisen kirjasta ymmärtää. Toisaalta monologinäytelmän yhteydessä asiasta puhutaan suoremmin. Lapin punaiset hanget -monologin käsiohjelmassa sanotaan: “Annikki Kariniemi esiintyy monologissa myyttisenä hahmona, jonka elämäntarinassa on viitteitä todellisen Annikki Kariniemen elämään.” Käsiohjelmassa Rosa Liksom, näytelmän ohjaaja Jani Manninen ja Annikki Kariniemi -kirjallisuusseuran Marja Tuominen kertovat taustoja Annikista. Itse monologissa myös mainitaan Kariniemen kirjoja nimeltä.

Everstinna itsenäisenä teoksena – perustui se todelliseen henkilöön tai ei – teki minuun suuren vaikutuksen. Silti se sai minut kiinnostumaan myös siitä todellisesta henkilöstä, Annikki Kariniemestä, ei vain hänen erikoisesta elämäntarinastaan, vaan hänen taiteestaan. Äitini hyllystä löytyi Kariniemen romaani Pyhä Petronella (1976) ja antikvariaatista tilasin Kariniemen kohuromaanin Veren kuva (1971), jossa hän pureutuu pitkään vaiettuun aiheeseen, suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden Lapin sodan aikaisiin suhteisiin. Äitini muisteli, että ainakin Lapissa Kariniemi sai usein osakseen paheksuvaa hymähtelyä. Kirjallisuuskriitikotkaan eivät päästäneet Kariniemeä helpolla. Silti, tai ehkä juuri siitä syystä, Kariniemen kirjat olivat usein ilmestyessään Suomen myydyimpiä.

Kariniemen tuotanto oli laajaa ja hän tuli Suomessa tunnetuksi myös ensimmäisenä eräkirjoja kirjoittavana naisena. Helsingin Kirjamessuilla vaeltelin päämäärättömästi antikvariaattiosastoja ja tartuin ajatuksissani yhteen kirjaan. Se oli Annikki Kariniemi-Willamon eräkirja Lohisiima ja silkkiliina vuodelta 1954. Avasin sen summassa aukeamalta, jossa oikealla oli hieno kuva tammukkapurosta ja vasemmalla tekstistä erottui lause: Hyvät ne ovat haltijat – nuo kuukkelit. Lämmöllä muistelin syysloman kuukkelikokemusta ja kirja lähti tietysti mukaani. Tällaisia pitäisi taiteilijaromaanien ollakin, itsessään taideteoksia, mutta myös sytyttää kiinnostuksen esikuvansa taiteeseen. Siinä mielessä harmi, ettei Kariniemen nimeä Everstinnasta löydy.

Rosa Liksom: Everstinna
Like 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Amman lukuhetki
Jorma Melleri
Kirjapolkuni
Kirjasähkökäyrä
Kulttuuri kukoistaa
Leena Lumi
Lumiomena
Mitä luimme kerran
Nannan kirjakimara
Pihakuiskaajan matkassa
Piippuhyllyllä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

#taiteilijaromaani Everstinna Lapin punaiset hanget Like Rosa Liksom Teatteri Avoimet Ovet Topi Mikkola


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Minulle kävi samoin: Everstinna tuli jostain sivusta – tai takavasemmalta – ja kiilasi itsensä lukujonon ohi. Luin tätä kuin kuumeessa. Tai kuuntelin äänikirjana ja luin. En voinut jättää kesken. Hieno, vaikuttava, ihmismieleen syvälle menevä romaani. Yksi vuoden parhaista kotimaisista.

    1. Ehdottomasti yksi vuoden parhaista, toivottavasti löytyy myös huomiselta listalta.

      Kuka tuon äänikirjan on muuten lukenut, onko Rosa itse?

      1. Ei ollut Liksom itse. En muista enää lukijaa, mutta ainakin minun korviini luki murretta todella hyvin.

  2. En uskalla lukea bloggaustasi Tiina alkua pidemmälle, vai täräytti kanveesiin 🙂 Liksomia kuunneltuani uskon ja toivon että on huomisella listalla! Palaan jahka saan Everstinnan luettua.

    1. En ole tainnut kommentoida, mutta aina blogissasi käydessäni ihailen sen ulkoasua. Hieno & aina niin kaunis & sopiva kuva.

      1. Oi kiitos, lämmittää mieltä 🙂 Ja varo sen Everstinnan kanssa, saatta tosiaan täräytellä ties minne 😉

keyboard_arrow_up