menu Menu
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa
Kinnunen Tommi, Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi, WSOY 01/09/2020 0 kommenttia
Elizabeth Taylor: At Mrs Lippincote's Edellinen Douglas Stuart: Shuggie Bain Seuraava

He ohittivat aapoja, joiden keskellä rimmet vaanivat varomatonta kulkijaa, kävelivät läpi palsasoiden, joiden kumpujen kätkemä jää oli syntynyt jo Kristuksen eläessä. Paikka paikoin he erottivat tien reunassa kohdan, jonka pintaa ei peittänyt jäkälä vaan tuore sora. Ensimmäisillä kerroilla Irene ihmetteli, mitä niistä paikoista oli kaivettu, mutta ymmärsi, kun kysyi Siiriltä. Sellaisen soraikon alla lepäsivät tienteossa nääntyneet sotavangit.

Kengät hankasivat jalkateriä ja nostivat varpaiden päälle rakkoja. Päänsärky ei hellittänyt ja tyhjä vatsa oli alkanut kouristella. Vaikka jalat jaksoivat viedä eteenpäin, keskustelu ei lähtenyt liikkeelle. Irenestä tuntui hankalalta aloittaa, sillä hän ei tiennyt, mistä oli sopivaa puhua ja mistä ei. Tuntui tarpeettomalta käsitellä kepeitä, säätä tai taivallettujen kilometrien määrää. Toisaalta oli kiusallista kysellä henkilökohtaisia, Ruijaan lähtemisen syitä tai kotona odottavien ihmisten määrää, sillä niistä hän ei olisi tahtonut puhua itsekään. Siksi hän vaelsi hiljaa ja toivoi jonkun muun aloittavan, ja koska niin ei tapahtunut, lakkasi odottamasta ja vaikeni kokonaan.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on varmasti yksi tämän syksyn odotetuimpia kotimaisia romaaneja. Kustantajan juuri julkaiseman tiedotteen mukaan kirjaa onkin myyty kahdessa viikossa jo 15 000 kappaletta. Minulla on ollut pientä vastahakoisuutta tarttua etenkin kotimaisiin uutuuksiin, kun olen kesän aikana uppoutunut niin syvälle vähän vanhempaan brittikirjallisuuteen. Kiitos Kinnusen, siirtymä kotimaisiin uutuusromaaneihin sujui paljon vaivattomammin kuin uskoinkaan. Ainakin huomattavasti vaivattomammin kuin tämän romaanin naisten vaellus halki poltetun Lapin. Ei kertonut katuvansa on rankasta aiheestaan huolimatta myös lukemisen iloa: sujuvaa ja kaunista kieltä, ja kuin itsestään kääntyileviä sivuja.

Ollaan Norjan Narvikissa keväällä 1945. Koko Lappi ja Ruija on poltettu ja saksalaiset nousevat laivoihin matkatakseen puolustamaan Berliiniä. Rannalle jäävät saksalaisille töitä tehneet ja seuraa pitäneet naiset, suomalaiset ja norjalaiset, joita odottaa tuntematon häpeällä ja pelolla kyllästetty tulevaisuus. Naiset suljetaan ensin vankileirille ja sitten alkaa kuljetus kohti Hankoa ja siellä odottavaa tuomiota. Erään kuorma-auton kuljettaja heltyy ja päästää naiset vapaaksi keskellä erämaata. Osoittaa suunnan Suomeen. Kilpisjärvelle asti taivalletaan isommassa porukassa, lopulta matkaa jatkaa viisi: Irene, Aili, Siiri, Katri ja Veera. Läpi poltetun ja miinoilla kyllästetyn Lapin nämä viisi naista vaeltavat kohti kotia, miettien vimmatusti hyväksyttävää syytä poissaololleen. Tästä reissusta on vaiettava, jos määränpään joskus edes saavuttaa. Yksi toisensa jälkeen hyvästellään, lopulta matkaa tekee enää Irene.

Vaikka rankka vaellus uuvuttaa naiset, lukija ei onneksi pahemmin väsähdä matkalla. Jännite säilyy, mutta toistoakin on. Vähän väliä palataan alleviivaamaan tilanteen epäreiluutta, sitä miten lähdettiin aseveljiä auttamaan ja palatessa ollaankin saksalaisten huoria, vaikka syyt lähteä olisivat olleet mitä tahansa. Siitä kiitosta Kinnuselle, että hän on luonut näistä naisista niin kompleksisia. He eivät ole vain sinisilmäisiä uhreja tai viattomia työn raskaan raatajia, vaan myös omiin ahtaisiin kotinurkkiin kyllästyneitä, joita seikkailunhalu tai suoranainen himo on houkutellut komeiden saksalaisten matkaan. He ymmärtävät osuutensa saksalaisten tekoihin, vähintään vaikenemisen tasolla, ja ovat myös osallisina siihen vaikenemisen kulttuuriin, jonka perintönä tulevat antamaan myös jälkipolville. He tietävät, etteivät voi koskaan tavata toisiaan tai edes kertoa tuntevansa toisiaan. Se mitä tapahtui Ruijassa, jää Ruijaan.

Parikymmentä vuotta sitten, vastarakastuneena, vietin pari päivää Narvikissa. Hytisin monta tuntia vanhan miinanraivaajan kannella ja katsoin kun sukeltajat virittelivät laitteitaan kauhtuneissa villahaalareissaan. Sitten tuijotin pitkään kuplia, jotka kertoivat että siellä jossain vellovan tumman meren syvyyksissä rakkaani oli aikeissa ahtautua saksalaiseen hylkyyn, joita Narvikin edustalta löytyy kymmeniä. Tuossa paikassa historian havinan olisi voinut kuulla, jos en olisi keskittynyt vain siihen, että rakkaani nousee turvallisesti pintaan ja vie minut takaisin lämpimään ja viihtyisään hotelliin. Tämän kirjan luettuani katselisin tuota paikkaa eri silmin, yrittäisin nähdä ne rannalle jääneiden naisten katseet, kun saksalaisen rakastajan laiva irtoaa laiturista ja edessä on pelkkiä huonoja vaihtoehtoja: vankileiri, kuolema tai ehkä häpeällinen paluu kotiin petturina.

Matkan edetessä poltettujen kylien läpi ajattelen omia Lapin sukulaisiani, muistelen näkemiäni kuvia kylien raunioista, yksittäisistä piipuista ja murskaantuneista perustuksista. Partisaanien teot Lapin kylissä mainitaan myös ohimennen, niistä mummoni kotiseudulle tehdyistä kammottavista iskuista olen lukenut tietokirjoja, jotka kummittelevat vielä mielessäni. Nämä omakohtaiset viitteet sulautuvat osaksi lukukokemusta ja täydentävät sitä. Kinnusen kerronta mahdollistaa sen, koska lukijalle on jätetty tilaa. Vaikenemisen kulttuuri on jo osa näiden naisten olemisen tapaa ja se heijastuu hienosti myös kerrontaan. Naisten menneisyydestä ja sisäisestä maailmasta saadaan katkelmia sieltä täältä, mutta paljon jää verhon taa.

Romaanin loppuratkaisu on hyvin tyydyttävä ja jättää pitkän jälkimaun. Olikohan Hesarissa kun Kinnusta verrattiin Elena Ferranteen ja sitä vähän ihmettelin. Sitten viimeisten sivujen eräässä hyvin latautuneessa tilanteessa sain todella vahvan Ferrante-signaalin. Totta, jotain samaa pinnan alla väreilevää pidäteltyä tuskastumista ja raivoa löytyy myös Kinnus-Ferranten henkilöistä ja kerronnasta. Ainakin minulle Kinnunen ja Ferrante yhdistyvät myös toisella tapaa: molempien uutuuskirjoja odotin tältä syksyltä eniten. Kinnusen suhteen odotukset täyttyivät kirkkaasti, Ferrantea saa vielä hetken odottaa.

Tommi Kinnunen:
Ei kertonut katuvansa
WSOY 2020
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Kulttuuri kukoistaa
Leena Lumi
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

Ei kertonut katuvansa historiallinen romaani Lapin sota Lappi Pohjois-Norja sota Tommi Kinnunen vaellusromaani WSOY


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up