Lopulta yö ympäröi minut;
ajelehdin sen mukana, ehkä sen sisällä,
tai se kantoi minua niin kuin joki kantaa
venettä, ja samanaikaisesti
se kieppui yläpuolellani,
tähtien peittämänä mutta silti pimeänä.

Tällaisia hetkiä varten elin.
Tunsin, että minut oli salaperäisesti kohotettu maailman yläpuolelle
niin että toiminta oli lopultakin mahdotonta,
mikä teki ajattelemisesta ei vain mahdollista, vaan myös rajatonta.

Sillä ei ollut loppua. Tunsin, ettei
minun tarvinnut tehdä mitään. Kaikki
tehtäisiin puolestani, tai tehtäisiin minulle,
ja jos jotain ei tehty, se ei ollut
olennaista.

Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö, katkelma runosta Keskiyö

Haluaisin osata lukea runoutta, ymmärtää sitä paremmin, ja varsinkin oppia kirjoittamaan siitä. Aina kun uskaltaudun avaamaan runoteoksen, ahmin sen kuin romaanin yhdeltä istumalta ja sitten ihmettelen mitä siitä olisi pitänyt ymmärtää, mihin katosi punainen lanka. Yleensä päädyn lukemaan teoksen uudelleen, samalla laukalla. Kuvittelen, että “oikeasti” runoja luetaan hitaasti, niitä makustellaan ja niiden sanoman annetaan aueta hitaasti kuin kukan terälehtien. Tunnen yleensä suurta turhautumista runouden äärellä, koska en malta odottaa runon terälehtien avautumista salaperäisyyden verhon edestä. Jään myös jumiin nykyrunojen estetiikkaan, pohdin miksi säkeen ensimmäinen sana on painettu rivin loppuun, vaikkei se edes rimmaa minkään kanssa. Vaikka pystyn nauttimaankin runoudesta, usein vieroksun sitä. Nyt annoin mahdollisuuden Nobel-palkitulle Louise Glückille, jonka teos Uskollinen ja hyveellinen yö on juuri julkaistu Anni Sumarin suomentamana. Koska sain teoksen arvostelukappaleena kustantajalta, minua myös hirvittää kirjoittaa tätä. Miten joku uskalsi antaa runoteoksen minulle arvioitavaksi? Kiitos Enostone Kustannus kirjasta ja luottamuksesta. Päästän teidät heti jännityksestä: pidin aivan valtavasti Glückin kirjasta ja vaikken edelleenkään osaa arvioida asiantuntevasti runoteoksia, voin perustella miksi tämä teos sopii lääkkeeksi tällaiseen runofobiaan. Uskon, että meitä runouden herkillä mailla norsuina astelevia on muitakin.

Ensin aivan ulkokultainen asia eli upea kansikuva kullanhohtoisine kirjaimineen. Sama kuva löytyy muuten varsinaisesta kannesta kansipaperin alta. Tämän kirjan laittaa mielellään näkyvästi esille kirjahyllyyn tai antaa lahjaksi jo sen kauneuden vuoksi. Kuva myös johdattelee sopivasti teoksen unenomaiseen tunnelmaan. Takakannessa kerrotaan, että teos kertoo ritarista, joka matkaa kuoleman maahan. Hämmennykseni olikin suuri, kun hevosen selässä miekkaansa heiluttavan ritarin sijaan runoissa seikkailikin ihan arkisilla nykynummilla mieheksi varttuva poika. Romaaneja lukevalle tämä runoteos onkin siinä mielessä helpommin lähestyttävä, että se sisältää jokseenkin selkeän kehyskertomuksen. On poika ja tämän veli, jotka menettävät vanhempansa autokolarissa ja päätyvät asumaan tätinsä luo. Pojasta kasvaa melankolinen kuvataiteilija, jota muistot ja menetysten paino eivät koskaan jätä rauhaan, ja joka lähestyessään kuolemaa yrittää rakentaa muistoistaan merkityksiä. Osa runoista on kuin pienoisnovelleja, kieleltäänkin enemmän kertovia kuin lyyrisiä. Välillä taas humahdetaan runouden pilvihuntuun ja tarina jää kielikuvien ja arvoituksellisuuden verhon taa.

Ei takakannessa sentään aivan palturia puhuta, kyllä ritarikuvastoakin näistä runoista löytyy ja Cornwallin nummilla tähyillään sumuun. Teoksen nimirunossa isoveli kiusaa samassa huoneessa nukkuvaa pikkuveljeä lukemalla seikkailukertomuksia yölampun keltaisessa valossa. Yhtä kirjoista veli kutsui nimellä uskollinen ja hyveellinen yö. Teoksen päähenkilö ikään kuin asettaa veljensä pelastavan ritarin asemaan. Yhdeksänsivuinen nimiruno onkin koskettava kuvaus siitä miten lapset joutuvat vastaanottamaan uutisen vanhempiensa kuolemasta ja loppuelämästään orpoina. Kertoja muistaa tarkkaan raidallisen pyjaman, syntymäpäivälahjaksi saamansa kirjan, tätinsä ompelukoneen äänen, sitten uutisen joka saa kaiken hiljenemään ja pysähtymään, poistaa maailmasta värit. Vähitellen äänet ja värit palaavat, on jatkettava elämää. Myöhemmin aikuinen mies työstää elämänsä kipukohtia terapeutin istunnossa, josta kertova runo on nimeltään Miekka kivessä. Vuosien psykoanalyysissa miekkaa saakin kiskoa kivestä oikein huolella.

Uskollinen ja hyveellinen yö on kaunis ja melankolinen kuvaus surusta ja ikääntymisestä. Se on samaan aikaan helposti lähestyttävä ja arvaamaton runoteos. Glück johdattaa lukijan tarinaan ja sitten eksyttää polulta, vaihtaa äkillisesti kertojaa tai esittää irrallisen arvoituksen tai unikuvan. Keskellä teosta on runo nimeltä Jälkisanat, jossa kertoja toteaa itsekin käärineensä tarinansa eräänlaiseen keinotekoiseen usvaan, sellaiseen jota sumutetaan näyttämöille kätkemään hankalia lavasteiden vaihtoja. Tämän teoksen lavasteisiin jää kyllä mielellään vaeltamaan, usva tekee vaan kaikesta kihelmöivämpää. Pidin valtavasti arkisen ja unenomaisen sekoittumisesta, kauniista kielestä ja koskettavista kiintopisteistä. En edelleenkään koe ymmärtäväni runoutta, mutta näköjään osaan nauttia paremmin sen aiheuttamasta eksyttävästä tunteesta.

Louise Glück:
Uskollinen ja hyveellinen yö
Faithful and Virtuous Night (2014),
suom. Anni Sumari
Enostone Kustannus 2020
Arvostelukappale

Sinua voisi myös kiinnostaa

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat

Maggie Nelson: Jane – eräs murha / Punaiset osat

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen – Ruotsin akatemian romahdus

Seuraa Kirjaluotsia

ikääntyminen kuolema Louise Glück Nobel runous suru Uskollinen ja hyveellinen yö